lauantai 4. tammikuuta 2020

John Waters: Polyester - The Odorama Experience

Roskan kuninkaan John Watersin ensimmäinen ammattilaisbudjetilla tehty mainstream-elokuva sisälsi Odorama-kortin, jonka avulla elokuvissa kävijä saattoi haistaa kymmenen elokuvassa mukana olevaa hajua. Kikka oli niin suosittu, että muistaakseni elokuva nähtiin tuoreeltaan 1981 myös Suomen teattereissa hajujen kanssa. Tätä ennen Waters oli tehnyt elokuviaan kengännauhabudjetilla eivätkä ne todellakaan olleet päässeet maailmanlaajuiseen levitykseen. Watersin leffoista kuuluisin on edelleenkin Pink Flamingos (1972), jossa ovat mukana muun muassa rokkaava peräreikä sekä tietenkin ikoninen kohtaus, jossa Watersin muusa Divine syö aitoa koiranpaskaa. Mainstream-yleisölle hän on tuttu alkuperäisestä Hairspraysta tai sitä seuranneesta Cry Babysta,  joka veti teinityttöjä teattereihin nuoren Johnny Deppin perässä.



Nyt Odorama-kokemus on mahdollista myös kotona, kiitos tuoreen Criterion Collection -julkaisun, joka sisältää tuoreen Odorama-kortin. Olen joskus ostanut netistä uudelleenjulkaistuja Odorama-kortteja, mutta säilyttänyt niitä koriste-esineinä, koska tuskin niissä on ollut hajuja jäljellä eikä aiemmissa dvd-julkaisuissa ole ollut mukana ohjenumeroita, joiden mukaan korttia pystyisi käyttämään. Criterionin julkaisujen tapaan blu-rayn mukana tulee paljon ekstraa, muun muassa 2019 kuvattu Watersin haastattelu, sekä yläkuvassakin näkyvä elokuvajuliste.

Nämä tuoreet Odorama-kortit sen sijaan toimivat. Ne haisevat (tai tuoksuvat) jo suoraan pakasta, ja kun elokuvan alussa "professori" selittää niiden toimintaperiaatteen ja numero yksi alkaa välkkyä kuvassa, on aika raaputtaa kyseistä numeroa ja haistaa. Kyseessä on tietenkin ruusun haju. Mutta arvatkaapa mikä haju tulee seuraavaksi? Onko se ehkä toinen kukkanen, raikas parfyymi vai jotain lihallisempaa? Vastaus paljastaa John Waters -tietämyksesi alkulevelin.


Odorama on tietenkin vain kikka (englanniksi "gimmick"), vaikka se on alustettu itse elokuvassa hyvin: kun Divine alkaa nuuhkia ympärilleen, katsoja kurkottaa vaistomaisesti hajukorttiaan, ja pian seuraava numero ilmestyykin kuvaan. Itse huomasin, että jo parin raaputuksen jälkeen koko kortti tuoksui niin voimakkaasti, että seuraava haju alkoi peittyä edellisten hajusinfoniaan. Lisäksi molempien käsien sormiin tarttui kortista haju, vaikka käytin raaputukseen kolikkoa. Ei paljon huvittaisi syödä samoilla sormilla popkornia. Joka tapauksessa oli hieno lopultakin "haistaa" elokuva, niin kuin se oli alun perin tarkoitettu.

Itse Polyester-elokuva on Watersille tyypillinen ultrakoominen ja täysin epärealistinen saippuamelodraama, jossa ei tunteita säästellä vaan näytellään yli kuin näyttelijöitä olisi kuvauksissa uhattu aseella. Divinen esittämä Francine Fishpaw saa kokea puolessatoista tunnissa kaikki mahdolliset nöyryytykset, mitä keskiluokkainen perheenäiti voi kokea: nistipunkkari panee tyttären paksuksi, poika osoittautuu kieroutuneeksi seksuaalirikolliseksi ja pornoteatterin omistava aviomies lähtee sihteerinsä mukaan ja alkaa häpäistä ex-vaimoaan julkisesti. Jopa oma äiti varastaa Francinen lompakosta ja ainoa ystävä on entinen siivooja, Edith Masseyn esittämä puoli-idiootti ja nykyinen miljonääri. Sitten kuvaan astuu (oikean filmitähden) Tab Hunterin esittämä Todd Tomorrow ja Francine saa vihdoin kokea, miltä tuntuu olla rakastettu. Vai saako?

Sanottakoon vain, että Polyester oli Watersin siihen asti positiivisin elokuva. Se ei vielä kuitenkaan taannut päähenkilölleen onnellista loppua.

Ei kommentteja: