Call Of Juarez 2 on vanhanaikainen ja vanhahtava räiskintäpeli, jossa ei ole muuta uutta kuin se, että nyt ei ammuta natseja tai ulkoavaruuden örkkejä vaan inkkareita ja länkkäreitä. Toisen maailmansodan tai tulevaisuuden sijasta peli sijoittuu sisällissodan aikaiseen villiin länteen. Pelasin sattumoisin alkuperäisen pelin viime syksynä, ja se oli aika rasittava kiipeily- ja metsästystehtävineen. Nämä tylsyydet on onneksi jätetty pois tästä pelistä.
Kaikki putkiräiskinnän kliseet ovat mukana myös villissä lännessä: on isoja sokkeloisia taloja, tunneleita, juoksuhautoja, sadoittain helposti kaatuvia vastustajia, vaikeammin tapettavia pomoja, löydettäviä "salaisuuksia", jopa hissi, mielikuvituksellisia pyssyjä, turhan panttina olevia laatikoita, joiden takana lymyillä ja niin edelleen. Tehtäviin ohjataan niin, että idioottikin pysyy kärryillä. Ammunnassa on sentään munaa kun pääsee kaksin käsin räiskimään epätarkoilla kuudestilaukeavilla (jotka korvautuvat matkan varrella aina kaksitoista kertaa laukeaviksi).
Sisällöllisestikään peli ei ole omaperäinen. Mukana on mahdollisimman paljon western-kliseitä intiaaneineen, takaa-ajoineen ja kaksintaisteluineen, mutta vaikka yleisö suorastaan huutaa Sergio Leone -tyyppistä peliä, tässä ei päästä lähellekään. Vaikka Ennio Morricone -pastisseja olisi erittäin helppo tehdä, musiikki on kummallista syntzaa ja lopputaistelussa tyyli rikotaan Carmina Burana -tyyppisellä musiikilla. Vaikka kaikki ainekset ovat koossa, COJ puskee läpi helpoilla ratkaisuilla. Juonikin on sellainen, joka ei olisi mennyt läpi Tex Willerin toimitukselta, eikä kertaakaan edes luoti nirhaise ohimoa, höh.
Läpipelaamiseen meni vain 7 tuntia. Kun yritin sunnuntai-iltana moninpeliä, ei ketään ollut langoilla. Aika huono merkki, kun peli on ollut markkinoilla vasta kuukauden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti