Markus lentää helikopterilla Renny Harlinin kanssa ja kopterin lattialla kolisevat tyhjät lonkeropullot. Markus testaa näyttelijät, ohjaajat ja yhteistyökumppanit "Nummela-testillä", eli juottamalla nämä känniin, koska "vasta kännissä ihmisen todellinen luonne paljastuu". Juomana ovat lonkero ja kossu. Toki jos kännikumppanina sattuu olemaan Bruce Willis tai Kiefer Sutherland, juodaan cocktaileja ja shotteja, koska silloin kyse ei ole työhaastattelusta eikä lonkeroa ole edes saatavilla. Jos joku sattuu sammumaan, Markus värittää tusseilla sammuneen naaman ja erityisesti korvien sisäpuolet, koska ne on vaikea puhdistaa. Tussit kulkevat edelleen Markuksen mukana.
Parhaat juomakaverit ovat ne, joiden kanssa Markus on tehnyt töitä vuosikymmeniä. Muutaman kanssa välit menevät välillä poikki, mutta kun Markus tulee vuosien päästä tapaamaan viskipullon kanssa, hommat sovitaan ja show jatkuu. Sikaillaan mannertenvälisillä lennoilla, sinfoniaorkesterin elokuvamusiikkisessiossa ja jopa DVD:n kommenttiraidan äänityksissä. Hollywood-bileissä katkotaan DJ:ltä piuhat, että Markus pääsee soittamaan Mestarit Areenalla -levyä. Uima-altaalla revitään jäynänä ihmisten lomakirjoista viimeiset sivut. Paitsi jos kirja kuuluu Francis Ford Coppolalle.
Kivointa on, kun voi ryypätä julkkiskavereiden kanssa yökerhon VIP-tiloissa. Jos tavallisessa baarissa joku tavis tunkee pöytään, tämä juotetaan tainnoksiin ja sitten on taas tusseilla töitä.
Välillä kehutaan, miten Markus reiluna miehenä on "ilman omaneduntavoittelua" ohjannut lukuisia ystäviä ja työtovereita alkoholistihoitoon. Markuksen mukaan kun kännäämisessä ei ole mitään pahaa, mutta töitä se ei saa haitata. Eikä sammua saa missään tapauksessa.
Kirja on ihan liian pitkä. Samoja asioita toistetaan jatkuvasti, ikään kuin ei luotettaisi siihen, että lukija ei muistaisi mitä pari sivua sitten on sanottu. Kirjassa kerrotaan juurta jaksain Markuksen Nintendo-bisneksestä, tikanheitosta ja siitä juopottelusta. Elokuvien tekemisestä kerrotaan turhan vähän, ja nekin keskittyvät lähinnä raha-asioihin. Miljoonia tulee ja menee. Sopimuksia tehdään taksissa matkalla yökerhosta jatkoille. Naisjutut on jätetty kokonaan pois, joten jatkuva känniraportointi saavuttaa lähes homoeroottiset mittasuhteet. Kustannustoimittaja olisi voinut lyhentää kirjaa reilusti etenkin toistojen ja vähän toistarvoisempien juttujen suhteen. Kyllä lukija muistaa, että Selinin työpisteessä ei lue "Johtaja" vaan "Rehtori" - nyt sama vitsi kerrotaan monen sadan sivun jälkeen uudestaan lähes samoilla sanoilla.
Kun puhe on Markus Selinistä, ei tule yllätyksenä, että hänen mukaansa elokuvan pitää viihdyttää. Ikävä tunnelma ja negatiiviset päähenkilöt eivät kuulu kaupalliseen elokuvaan. Näinhän asia tietenkin on. Joskus jätän itsekin elokuvan sikseen, jos haluan vain viihtyä ja se tuntuu tunkkaiselta, kuten aiemmin kirjoittamani Mother!-elokuvan kanssa kävi ensimmäisellä kerralla. Toisella kerralla, kun jaksoin katsoa elokuvan loppuun, se sitten räjäytti tajunnan.
Koiraa ei saa missään nimessä tappaa elokuvassa. Paitsi että Pahat pojat -elokuvassa niin tehtiin (kukaan ei muistuta Seliniä tilanteessa jossa tämä kertoo tämän kultaisen säännön). "Hyvä meininki" -filosofian mukaan tulossa olevasta Kari Tapio -elokuvasta on kirjan mukaan jätetty päähenkilön negatiivisempia puolia pois. Sliipataan vähän, että katsoja ostaisi lipun ja viihtyisi. Särmät pois, vaikka kyseessä olisi todellinen henkilö. Epäonnistuneen Mannerheim-elokuvan rahoitussotkuista puhutaan paljon, mutta oikeastaan ei yhtään itse Mannerheimista.
Kun itse opiskelin elokuvantekoa ja luokkamme kävi elokuvissa, muut menivät katsomaan jotain eurooppalaista taide-elokuvaa (en enää edes muista mitä). Minä menin yksikseni katsomaan kolmannen Indiana Jones -elokuvan. Pidän kyllä myös Kuolleiden runoilijoiden seurastakin, joka ikävystytti ja traumatisoi Selinin. Ja pidän myös Selinin suosikkileffasta, Delta-jengistä. Seliniin henkilöityy se, miten suomalaisen elokuvan tekeminen on muuttunut noista 1980-luvun lopun päivistä. Olin 1990-luvun alussa harjoittelijana tekemässä pitkää elokuvaa, jota kävi katsomassa 300 maksanutta katsojaa. Kirjassa kiroillaan 2010-luvun flopista, jota kävi katsomassa 60 000 katsojaa.
Parhaat juomakaverit ovat ne, joiden kanssa Markus on tehnyt töitä vuosikymmeniä. Muutaman kanssa välit menevät välillä poikki, mutta kun Markus tulee vuosien päästä tapaamaan viskipullon kanssa, hommat sovitaan ja show jatkuu. Sikaillaan mannertenvälisillä lennoilla, sinfoniaorkesterin elokuvamusiikkisessiossa ja jopa DVD:n kommenttiraidan äänityksissä. Hollywood-bileissä katkotaan DJ:ltä piuhat, että Markus pääsee soittamaan Mestarit Areenalla -levyä. Uima-altaalla revitään jäynänä ihmisten lomakirjoista viimeiset sivut. Paitsi jos kirja kuuluu Francis Ford Coppolalle.
Kivointa on, kun voi ryypätä julkkiskavereiden kanssa yökerhon VIP-tiloissa. Jos tavallisessa baarissa joku tavis tunkee pöytään, tämä juotetaan tainnoksiin ja sitten on taas tusseilla töitä.
Välillä kehutaan, miten Markus reiluna miehenä on "ilman omaneduntavoittelua" ohjannut lukuisia ystäviä ja työtovereita alkoholistihoitoon. Markuksen mukaan kun kännäämisessä ei ole mitään pahaa, mutta töitä se ei saa haitata. Eikä sammua saa missään tapauksessa.
Kirja on ihan liian pitkä. Samoja asioita toistetaan jatkuvasti, ikään kuin ei luotettaisi siihen, että lukija ei muistaisi mitä pari sivua sitten on sanottu. Kirjassa kerrotaan juurta jaksain Markuksen Nintendo-bisneksestä, tikanheitosta ja siitä juopottelusta. Elokuvien tekemisestä kerrotaan turhan vähän, ja nekin keskittyvät lähinnä raha-asioihin. Miljoonia tulee ja menee. Sopimuksia tehdään taksissa matkalla yökerhosta jatkoille. Naisjutut on jätetty kokonaan pois, joten jatkuva känniraportointi saavuttaa lähes homoeroottiset mittasuhteet. Kustannustoimittaja olisi voinut lyhentää kirjaa reilusti etenkin toistojen ja vähän toistarvoisempien juttujen suhteen. Kyllä lukija muistaa, että Selinin työpisteessä ei lue "Johtaja" vaan "Rehtori" - nyt sama vitsi kerrotaan monen sadan sivun jälkeen uudestaan lähes samoilla sanoilla.
Kun puhe on Markus Selinistä, ei tule yllätyksenä, että hänen mukaansa elokuvan pitää viihdyttää. Ikävä tunnelma ja negatiiviset päähenkilöt eivät kuulu kaupalliseen elokuvaan. Näinhän asia tietenkin on. Joskus jätän itsekin elokuvan sikseen, jos haluan vain viihtyä ja se tuntuu tunkkaiselta, kuten aiemmin kirjoittamani Mother!-elokuvan kanssa kävi ensimmäisellä kerralla. Toisella kerralla, kun jaksoin katsoa elokuvan loppuun, se sitten räjäytti tajunnan.
Koiraa ei saa missään nimessä tappaa elokuvassa. Paitsi että Pahat pojat -elokuvassa niin tehtiin (kukaan ei muistuta Seliniä tilanteessa jossa tämä kertoo tämän kultaisen säännön). "Hyvä meininki" -filosofian mukaan tulossa olevasta Kari Tapio -elokuvasta on kirjan mukaan jätetty päähenkilön negatiivisempia puolia pois. Sliipataan vähän, että katsoja ostaisi lipun ja viihtyisi. Särmät pois, vaikka kyseessä olisi todellinen henkilö. Epäonnistuneen Mannerheim-elokuvan rahoitussotkuista puhutaan paljon, mutta oikeastaan ei yhtään itse Mannerheimista.
Kun itse opiskelin elokuvantekoa ja luokkamme kävi elokuvissa, muut menivät katsomaan jotain eurooppalaista taide-elokuvaa (en enää edes muista mitä). Minä menin yksikseni katsomaan kolmannen Indiana Jones -elokuvan. Pidän kyllä myös Kuolleiden runoilijoiden seurastakin, joka ikävystytti ja traumatisoi Selinin. Ja pidän myös Selinin suosikkileffasta, Delta-jengistä. Seliniin henkilöityy se, miten suomalaisen elokuvan tekeminen on muuttunut noista 1980-luvun lopun päivistä. Olin 1990-luvun alussa harjoittelijana tekemässä pitkää elokuvaa, jota kävi katsomassa 300 maksanutta katsojaa. Kirjassa kiroillaan 2010-luvun flopista, jota kävi katsomassa 60 000 katsojaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti