Vaclav Havel: Citizen Vanek (2009)

Halpakirjakaupan julkaisema kirja (kovakantisen hinta alle 3 euroa) kokoaa yhteen Havelin kolme yksinäytöksistä Vanek-näytelmää 1970-luvulta. Kirjassa on vieri vieressä sekä alkuperäinen tsekinkielinen versio että englanninkielinen käännös, joten sitä voi käyttää myös kielen opiskeluun. Kansalainen Vanek on Havelin alter ego 70-luvulta. Vanhempiensa takia vastavallankumoukselliseksi luokitellun Havelin piti hankkia työ olutpanimosta, ja kansalainen Vanek on suoraan kansalainen Havel, panimossa työskentelevä toisinajattelija ja näytelmäkirjailija.

Ensimmäisessä näytelmässä Audience Vanek istuu panimomestarin toimistossa, jossa pomo yrittää juottaa alaiselleen olutta. Vanek ei ole pomonsa tapaan kuitenkaan juomamiehiä, mikä tietenkin ärsyttää tätä. Pomo humaltuu yrittäessään saada selvää uudesta alaisestaan ja tarjoaa tälle diiliä, joka helpottaisi Vanekin asemaa panimossa. Kun Vanek ei omantunnon syistä voi suostua tarjoukseen, panimomestari ryöpyttää tätä. Kaikilla ei ole varaa moisiin omantunnon ylellisyyksiin aikana, jolloin selän raaputtelu oli yleinen käytäntö maassa, jossa puoluepamputkaan eivät uskoneet "kommunismiinsa". Havel ei päästä helpolla itseään ja kirjoittaa yllättävän humoristisesti aiheesta. Kun panimomestari poistuu toistuvasti kuselle, Vanek tyhjentää aina oluensa tämän tuoppiin.

Toisessa näytelmässä Vernisaz (paljastustilaisuus) Vanek vierailee tuttavaperheen luona, joka yrittää tarjota omaa poroporvarillista (!) elämäntapaansa ratkaisuna kaikkiin ongelmiin, joita he kuvittelevat Vanekilla ja tämän tyttöystävällä olevan. Tämä on hauskin kolmesta näytelmästä. Varsinkin pariskunnan elämän ja parisuhteen "täydellisyys" on kuvattu aivan loistavasti. Mies esittelee vaimonsa täydellisiä rintoja ja pariskunta haluaisi, että Vanek näkisi heidän rakastelevan, jotta näkisi, miten täydellistä heidän elämänsä on. Myös tässä on mukana toisto: pariskunta on sytyttämässä jatkuvasti takkaa ja laittamassa soimaan Sveitsistä tuotuja äänilevyjä - kumpaakaan ei tietenkään saada toteutettua.

Protestissa Vanek vierailee vanhemman kirjailijan luona mukanaan addressi vangitun kirjailijatutun puolesta. Vanhempi kirjailija ei kuulu toisinajattelijoihin vaan elää mukavaa elämää järjestelmän piirissä. Hän kuitenkin tarjoaa rahallista apua ja tarjoutuu myös allekirjoittamaan addressin. Lopuksi tämä esittää pitkän monologin addressin allekirjoittamisen puolesta ja vastaan. Monologi on aivan erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että näiden asioiden kanssa ihmisten piti aivan konkreettisesti painiskella tuohon aikaan. Addressin allekirjoittaminen ei vaikuta paitsi kirjoittajaan, vaan tämän perheeseen ja myös muihin, jotka painivat saman ongelman kanssa. Allekirjoittaminen saattaa jopa pahentaa koko asiaa monellakin tavalla. Havel ei mene helpoimman kautta esittämällä järjestelmän mörkönä vaan ottaa askelen toiselle tasolle ja pohtii näiden näytelmien kautta omaa rooliaan - ja sen seurauksia muille ihmisille - 1970-luvun toisinajattelijana kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Vanekin/Havelin työskentely olutpanimossa sai varpailleen sen johtajat, jotka pelkäsivät, että kirjailija kirjoittaisi heistä ja tekisi heistä naurunalaiset "koko maailman" silmissä.

Vanekin hahmo näin luettuna jäi aika etäiseksi, ehkä tarkoituksellisesti. Hän on aika passiivisesti vain läsnä, todistajana asioille, joita hänen ympärillään tapahtuu; miten ihmiset reagoivat hänen "rooliinsa" tässä tietyssä kontekstissa.

Vanek-näytelmät esitettiin Wienissä pian kirjoittamisensa jälkeen 1970-luvulla. Näiden esitysten tuomien tulojen turvin Havel saattoi legitimoida oman olemassaolonsa kirjailijana Tsekkoslovakian systeemissä ja lopettaa työskentelynsä panimossa.

Franz Kafka: Oikeusjuttu (1917)

4.6.1924

Hyvä hra Kafka,

palautamme ohessa käsikirjoituksenne Prosessi. Pahoittelemme, että käsikirjoituksen lukeminen on kestänyt näin kauan. Valitettavasti se ei täytä kaunokirjallisia kriteereitämme, emmekä aio ottaa sitä julkaisuluetteloomme.

Teoksessa on muutama ansio; erityisesti ensimmäinen lause "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa" lupaa paljon. Valitettavasti vain loppu ei ole yhtä tasokasta, ja käsikirjoitus vaatisi runsasta typistystä. Itse asiassa se toimisi paremmin novellina. Tunnustan, että käsikirjoitustanne lukiessani haukottelin usein ja toivoin sen pian päättyvän, enkä voi uskoa, että keskivertolukija voisi ajatella muuta. Kirjallinen tuotantonne saattaa ehkä miellyttää joitain tietynlaisia intellektuelleja, mutta laajoja kansanjoukkoja se ei voi koskaan koskettaa. Siksi on hyvä, kuten mainitsette, että työskentelette lakitoimissa. Pitäkää päivätyönne.

Käsikirjoitus loppuu äkillisesti ja odottamattomasti. Kun olette juuri käyttäneet kaksisataa sivua päättymättömän prosessin kuvaukseen, kaikki loppuukin yht'äkkiä päähenkilön teloitukseen. Miksi? Vai loppuiko teiltä kenties vain mielikuvitus tai aika? Päähenkilön nimi "K" on myös epätyydyttävä. Mikäli olette joskus osallistuneet kirjoittamiskursseille, tiedätte, että kirjoittajan pitää antaa päähenkilölleen kunnollinen nimi.

teidän,
N.N.
Julkaisupäällikkö AB:n kustannusyhtiö S.R.O:ssa

Reino Lehväslaiho: Panssarisotaa 1941-1944 (1958)

Lehväslaihon ensimäinen kirja on samanlaista tavaraa, kuin toissa vuonna ilmestynyt Seesjärven sissit. Tosin 1950-luvulla piereskelyä ei vielä voinut kuvata suomalaisessa kirjallisuudessa. Onneksi kehitys on korjannut asian ja 40 kirjaa myöhemmin Lehväslaiho saattoi kertoa, mistä sodasta todella oli kyse. No joo, Panssarisotaa kertoo nimensä mukaisesti suomalaisten panssarimiesten taisteluista itärintamalla ja raapaisee lopuksi Lapin sotaa. Kuolema korjaa miehiä ja panssarit pörisevät. Suositeltavaa kotimaista kirjallisuutta.

Ilkka Remes: Itäveri (2002)

Itäveri on huonoin Remes, jonka olen lukenut. Tavalisesti ne ovat olleet suhteellisen vetäviä jännäreitä mielikuvituksellisista aiheista, mutta nyt ollaan vähän hakoteillä. Kirjassa on lupaava asetelma, mutta sitten se keskittyy yhteen henkilöön, joka olisi aivan hyvin voinut olla pelkkä sivuhenkilö. Lisäksi päähenkilön ex-tempore-tapa kirjoittaa Suomen ja Venäjän historiaa uusiksi on vähintään epäuskottava.

Remeksen huumorintajuton tapa kirjoittaa suorastaan huutaa parodiaa. Juonisommitelmat ovat sukua 24-sarjalle: miten paljon toisilleen tuntemattomille ihmisille voi sattua pienessä ajassa niin, että kaikki liittyy lopulta kaikkeen ja maailmanrauhakin on samalla uhattuna?

Dan Brown: Enkelit ja demonit (2000)

Voihan rähmä mitä scheissea. Ja tämä on 2000-luvun myydyintä kirjallisuutta, jonka ympärille on syntynyt kokonainen ilmiö oheistuotteineen! Tähän verrattuna Ilkka Remeskin on korkeakirjallisuutta.

Brown ei kykene edes kirjoittamaan kliseisesti, vaan keksii ihan oman mikä-mikä -maailmansa, jossa kaikenlaiset taikauskoiset hörhöt taistelevat toisiaan vastaan. Nämä ääliöt ottavat vakavasti kaikki mahdolliset uskonnolliset symbolist, rituaalit ja uskomukset, jotka heidän eteensä vyörytetään. (Muun muassa numeron 666, joka muuten EI OLE ns. "pedon luku"). Mukana on myös yläaste-tasoista mukafilosofista höpölöpö-syvällistä keskustelua näistä saduista ja "kritiikkiä" maallistunutta nykymaailmaa kohtaan. Sitten luennoidaan pitkään "kiehtovista" asioista. Mukana on myös kamalaa antimateriaa. Yleensä vain ihmetellään "ällistyneinä" ja "tyrmistyneinä" kaikkea. Nauroin kyllä itse "tyrmistyksestä" paljonkin. Super-stereotyyppisen assassiinimurhaajan seksuaalimieltymysten lukeminen tuotti suurimmat myötähäpeät niin että nauru kuivui alkutekijöihinsä.

Hälyyttävintä on, että tälle satumaailmalle löytyy fyysinen paikka todellisesta maailmasta. Mutta jopa Vatikaani on todennut tämän hölynpölyksi, vaikka Brownin kirjat ovat parasta mahdollista mainosta sen lastenloruille.

Jos Dan Brown on mielestäsi parasta, mitä olet koskaan lukenut, kehottaisin lukemaan jotain muutakin kuin tätä ja Seiskaa. Esimerkiksi Nakke Nakuttaja tai Morgan Kane voivat tarjota haasteellisia lukukokemuksia. Pohjalta on hyvä aloittaa.

Radiohead (Praha 23.8.2009)

Radiohead on taiderokkia pahimmillaan, mutta silti paitsi kriitikoiden, myös yleisön suosima. Prahassa se veti ison ulkoilmakonsertin ja yleisö oli innokkaampaa kuin vaikkapa Madonnan tai Motley Cruen konserteissa. Silti en voi oikein ymmärtää, mikä bändin kokeellisessa, mutta silti hyvin yksinkertaisessa soitossa oikein viehättää. Monet kappaleet - muun muassa lopussa soitettu uusi kappale - eivät sisällä kuin yhden osan. Thom Yorken laulua voisi kuvailla falsettiseksi valitusvirreksi, joka aiheuttaa isompina annoksina päänsärkyä.

Poissa olivat hitit Creep, Street Spirit ja Karma Police. Tilalla oli jungle-rummuilla höystettyä melua. Vaikka olin kuunnellut ja katsellut Radioheadia ennen keikkaa, en tunnistanut keikalla kuin pari biisiä etäisesti. Kun bändi soitti encoren aluksi yhden oikean rokkibiisin, oli kuin aivan eri yhtye olisi palannut lavalle.

Radiohead on tietenkin edellä aikaansa musiikin julkaisussa. Netistä ladattava ja omantunnon mukaan maksettava (Homer Simpsonin mukaan siis ilmainen!) uusin levy on tuottanut levy-yhtiöiden harmiksi bändille miljoonia. Lavashow oli hieno - tosin ei bändin vaan valojen ja videoiden takia. Kun levymyynti vähitellen loppuu, bändit joutuvat ansaitsemaan rahansa keikoilla, ja siksi on hyvä, että tällaiset yhtyeet ovat näin suosittuja.

British Shakespeare Company (Prahan linna 21.-22.8.2009)

British Shakespeare Company vieraili kahdella esityksellä Prahan Shakespeare-festivaaleilla, jotka ovat muuten olleet täysin tsekinkieliset. Onneksi matkassa ei oltu bardin raskaimmalla repertuaarilla vaan kahdella kevyellä komedialla. Paikkana Prahan linna ei voisi olla parempi perinteisillä asuilla esitetyille klassikoille. Yleisössä istui myös tsekkiläinen Oscar-ohjaaja Jiri Menzel, joka on ohjannut festivaaleille Windsorin iloiset rouvat.

Much Ado About Nothing eli paljon melua tyhjästä on aika sekava näytelmä kaikkine väärinymmärryksineen ja juonineen. En jaksanut kiinnostua kauniit ja rohkeat -tyylisestä vyyhdistä, mutta esityksestä katsoessa tuli väkisinkin mieleen, ettei tätä voisi paremminkaan tehdä. Erityisen hauskoja olivat koomiset lainvalvoja-hahmot. Toinen puoliaika oli loputon loppuselvitys sekasotkulle, joka oli saatu aikaan ensimmäisellä puoliajalla. Näyttelijöistä nousi esille pieni ja energinen Louisa Lytton, joka on esiintynyt myös Ali G Indahouse -leffassa. Muutenkin ohjaus ja näyttelijät olivat totta kai huippuluokkaa.

Midsummer Night's Dream oli esityksistä parempi. En olisi koskaan uskonut, että Shakespeare voisi olla hysteerisen hauskaa, mutta Kesäyön unelmaa katsoessa unohti, että kyseessä on kaikkien näytelmäkirjailijoiden pahin vihollinen. Taas oli kyseessä romanttinen komedia, mutta Bill oli tällä kertaa ollut skarpimpi soppaa keittäessään. Homma lyötiin kunnolla banaalin puolelle, mutta mitäpä muuta voisi tehdäkään, kun keitossa on mukana keijuja, kökkö harrastajateatteri, aasiksi muuttuva mies ja pakolliset romanttiset sotkut. Varsinkin lopun harrastajateatteriesitys sai yleisön tikahtumaan naurusta. Molemmat näytelmät ohjannut Robert J. Williamson esitti harrastajateatterin näyttelijää, joka muuttuu aasiksi (!). Näyttelijät - samat kuin edellisessä esityksessä - olivat enimmäkseen virtuoosimaisia ja monista heistä kuullaan vielä varmasti. Fyysinen ilmaisukin liippasi välillä slapstickia. Tällaista Shakespeare on varmasti ollut omana aikanaan: suosittua viihdettä kaikille kohdeyleisöille unohtamatta groteskeja elementtejä viihdyttämään myös meitä juntteja.

Arthur C. Clarke: Marsin aamunkoitto (1951)

Clarke on sen verran klassikko alallaan, että epäilen luetaanko häntä enää nykyään. Marsin aamunkoitto on kuitenkin hyvää, sujuvaa tekstiä eikä lähes 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen tunnu vanhentuneen lainkaan - toisin kuin vaikkapa Solaris, jonka tietokoneet toimivat reikäkorteilla vaikka se sijoittui kauemmaksi tulevaisuuteen.

Tarina on simppeli. Marsiin on asutettu siirtokunta, jonne päähenkilö (scifikirjailija!) saapuu vierailemaan. Mukana on luontevia ihmissuhteita ja lievää salamyhkäisyyttä, joka johtaa lopussa uudenlaisen maailman luomiseen tavalla, joka ei tunnu täysin mahdottomalta. Clarke ei jumiudu luennoimaan eikä ihmettelemään suu ammolleen luomaansa maailmaa, vaan Marsin maailma on "luonnollinen". Tekemällä tehtyä dramatiikkaa ei tarvita.

Ralliraita (2009)

Markku Pölösellä on näköjään jäänyt junttikausi päälle ja alennustila uhkaa syödä aikaisemmat, kiistämättömät meriitit. Ralliraita jatkaa epähauskojen kansankomedioiden (yritelmien) sarjaa Lieksan! epäonnisella linjalla. Peter Franzen näyttää taas haluavan spedeksi speden paikalle ja on jälleen kerran eri leffassa kuin muut näyttelijät. Tarkoituksena on ollut tehdä kuulemma verbaalinen kansankomedia, mutta kun tähän "verbaalikomiikkaan" päästään esimerkiksi rallikohtauksen selostajan myötä, halusin paeta paikalta. Verbaalisuus on missi-juontajan tavaratalokeikan taitoluokkaa.

Helsingin Sanomatkin kysyi artikkelissa "Mikä Markku Pölöstä vaivaa?" Pölönen ei osannut selittää vaan puhui sekavia tarpeesta työllistää elokuvateollisuutta(an). Mies on hukassa.

Alkoholittomat oluet, osa 3 (Praha, Tsekki)

Saaga lähenee loppuaan. 17 erilaista alkoholitonta olutta on löytynyt Prahan keskustan ruokakaupoista. Joitain on takuulla jäänyt testaamatta, mutta johonkin täytyy lopettaa.

Budweiser Budvarin nealko edustaa klassikkopanimoa. Vaahtoaa hieman, mutta peltinen maku on jopa tavallista voimakkaampi.

Tesco-kauppaketjulle valmistettu nimetön vaalea nealko oli halvin alle 6 korunan hinnallaan. Sinänsä se ei ole hassumpaa muiden rinnalla ja jopa päihittää Budweiserin vastaavan. Maku ei ole yhtä katkera. Hinta/laatusuhde saattaa olla vaaleista oluista paras.

Saksalaisen Clausthalerin Extra Herb on tavallista voimakkaamman makuinen vaalea olut, josta puuttuu metallinen jälkimaku. Laatu näkyy myös hinnassa, ja tämä tulee pikkupullossa.

Tsekkiläinen Platan on taas yksi vaalea olut. Se ei ole kuitenkaan hullumpaa ja taisi maksaakin alle 10 korunaa. Tavanomaista huonoa jälkimakua ei ole.

Suomessakin myytävä Clausthalerin Classic on aivan hyvä perusolut. Pirkka-olutta vastaava Tesco-olut (eri kuin yllä mainittu, valmistettu Puolassa) on joukon viimeinen, muttei ole mitenkään hassumpaa. Ei lainkaan pellin makua.

Summa summarum:

Koska en ole fanaattinen vaalean oluen tai yleensäkään oluen ystävä, eksoottisemmat maut olivat eniten makuuni. Bavarian omena ja karkade olivat ylivoimaisia ykkösiä Bernardin luumuoluen seuratessa kolmantena. Myös Erdingerin vehnäolut ja Bernardin tumma olut ovat hyviä vaihtoehtoja. Vaaleissa oluissa on ongelmana jälkimaku, jota olen kuvaillut peltiseksi. Muistan maistaneeni tavallisessa suomalaisessa oluessa samanlaista makua, kun join sitä pitkästä aikaa tsekkiläisen oluen jälkeen. Makuun kyllä tottui parin-kolmen oluen jälkeen, mutten ole varma samasta alkoholittomien oluiden suhteen, eihän näitä kitata samalla tavalla kuin kännihakuista kaljaa. Vaaleista oluista Platan tai tescolle valmistettu sinietikettinen nealko olivat halpoja ja hyviä. Yllättävää oli, että tunnettujen tsekkipanimoiden alkoholittomat oluet hävisivät selvästi halvemmille kilpailijoille. Muiden osalla oli lähinnä aste- ja hintaeroja, ja saatavuus voi ratkaista, ostaako niitä jatkossa.

Madonna (Praha 13.8.2009)

Prahan liikennelaitos tarjosi ystävällisesti matkat Přírodnín "luonnon amfiteatteriin", jonka sisäänajokonsertti Madonnan show oli. Järjestelyt ja paikka toimivat hyvin lukuunottamatta ennalta-arvattavaa pullonkaulaa ennen sisääntuloa. Luulisi järjestäjien tajunneen, että kun kymmenettuhannet ihmiset pyrkivät samaan aikaan paikalle, vajaa kymmenen henkeä kerralla vetävä lipputarkastus aiheuttaa ruuhkaa.

Lämmittelijänä toimi DJ Paul Oakenfold. Jotain ajasta kertoo, että poptähteyteen riittää se, että soittaa muiden tekemiä levyjä.

Madonnan konsertti alkoi auringon laskeuduttua. Oikeastaan konsertti on väärä sana, pitäisi puhua showsta. Musiikkikin - ja välillä jopa Madonnan laulu - tuli useimmiten nauhalta. Esimerkiksi Die Another Day tuli kokonaan nauhalta, kun lavalla oli vain kaksi "nyrkkeilijää". (Samana kesänä tuli siis nähtyä kaksi Bond-tunnarin esittäjää).

Show oli kyllä näyttävä. Tämä oli ensimmäinen näkemäni pyllynpyörityskeikka tanssijoineen. Jättiscreenien videot olivat erinomaisia, ja niissä oli jopa "hyvää sanomaa", mutta livevideossa oli pieni viive, joten se oli käsittämättömästi epäsynkassa musiikin kanssa. Settilista on ollut sama kiertueen ajan, joten se oli etukäteen tiedossa. Poissa olivat Like A Virgin, Material Girl ja myös muualla soitettu Hung Up abbatuksineen. Kappaleet olivat suurelta osin aika mitäänsanomatonta pop-dadaa, mutta koko setti oli vedetty dance-suodattimen läpi ja eeppinen discojytä toimi lopulta yllättävän hyvin, ainakin paljon paremmin kuin levyllä. Välillä soitettiin ihan musiikkiakin mustalaisorkesterin kanssa.

Madonna ei ole kaksinen laulaja, vai onko kukaan koskaan edes puhunut Madonnan mitäänsanomattomasta lauluäänestä? Heikkoa laulua tukivat sekä taustalaulajat, että nauhalta tulleet Madonnan omat laulut. Kun kyseessä oli joka tapauksessa taustanauhakeikka, tämä ei haitannut.

Viisikymppinen Madonna ratsastaa edelleen sillä, millä hän on pysynyt kuuluisana. Haarat ovat levällään jatkuvasti ja niukkaa vaatetusta vaihdetaan tiuhaan. Fyysinen show osoittaa kovaa kuntoa, mutta Kike Elomaata pelottavasti muistuttava habitus on mielestäni seksikkyyden antiteesi.

Alkoholittomat oluet, osa 2 (Praha, Tsekki)

Käynti Prahan kolmannessa ison kauppaketjun Tescon ruokakaupassa toi mukaan seitsemän uutta nealkoa. Samalla hintahaitari laajeni alapäästä niin, että halvin maksoi nyt vain 5,80 kc (22 senttiä) ja pari muutakin meni eilen mainitun 12 korunan alarajan alapuolelle. Myös absoluuttisen 0.0% alkoholittomia oluita tuli lisää kolme kappaletta.

Tsekkiläinen Birell on muiden vaaleiden oluiden tapaan toimivaa nopeana janojuomana, mutta jättää peltisen jälkimaun.

Hollantilaisella Bavarialla on Bernardin tapaan kolme erilaista alkoholitonta olutta. Kaikki Bavarian oluet ovat 0.0-prosenttisia, ja niitä kaupataan erityisesti arabimaihin. Sen perusolut on ehkä vähän tavallista nealkoa parempaa, lisäksi siinä on oma makunsa, joka erottaa sen muista vaaleista oluista.

Bavarian omenaolut on piristävä tapaus: vaahtoaa kuin olut, mutta maistuu melkein siiderille. Kaljaäijät taatusti nyrpistelisivät, mutta minä pidän. Jos vaaleissa alkoholittomissa oluissa on olennaisena piirteenä "sen jonkin" puuttuminen, niin miksei sitten suosittaisi näitä erilaisempia makuja.

Bavarian Karkade on samaa sarjaa, johon kuuluu myös persikkaolut, jota ei ollut saatavilla. Aivan yhtä hyvää kuin omenaolut. Karkade on arabimaku: valmistettu hibiscucsen (kiinanruusun) kukista ja maistuu samanlaiselle kuin herukka. Join joskus hibiscus-teetä, ja nytpä tiedän sitten tämänkin. Näiden neljänneslitran pullojen litrahinta on korkein, ja ne olivat kaupassa hyllyn alanurkassa pölyä keränneinä. Minulle nämä ovat eilisen luumuoluen kanssa tähän asti parhaita ja varsinaisia löytöjä.

Belgialainen Stella Artois on taas tavanomaista vaaleaa olutta, muttei kuitenkaan huonoimmasta päästä. Tavanomainen metallinmaku ei tunnu ainakaan niin voimakkaana kuin yleensä.

Bernardin kolmas nealko on joukon ainoa tumma olut, ja on hyvää vaihtelua vaalealle oluelle. Se myös maistuu sille mille pitääkin.

Saaga jatkuu.

Terminator 2: Judgment Day (1991)

Kävin katsomassa T2:n tuoreeltaan elokuvateatterissa Torniossa. Muistan, että jo silloin ihmettelin, miten tuolloin maailman kalleimmassa elokuvassa oli kamera-ajoja, joissa kamera heilui kökösti - olin tuolloin nuori elokuva-alan opiskelija ja kamppailin saman pulman kanssa.

Uusintakatsominen paljastaa lisää kökköyksiä. Vaikka Arska sekä pahis-termari Robert Patrick näyttelevätkin robotteja, heidän näyttelemisensä on turhankin ylimenevää patsastelua. Musiikki on suuren budjetin elokuvaksi kummallisen kasari-syntsaa, ja oma lukunsa on Linda Hamiltonin 1980-luvulle jämähtänyt olemus karseine pehkoineen ja muskeleineen, josta kaikki feminiinisyys on karsiutunut pois. Lapsinäyttelijä Edward Furlongin tehtävänä on edustaa laskelmoidusti teiniyleisöä: ihmetellä, huutaa ja juosta karkuun. Tehosteetkaan eivät enää vakuuta, vaikka olivat aikansa avantgardea.

Oma lukunsa ovat Arskan kuolemattomiksi tarkoitetut one-linerit. Joidenkin mielestä ne ovat edelleen cooleja, mutta minusta vain kökköjä. Cameronin ohjauksessa Arskan tehtävä on usein astua tiettyyn kohtaan, jolloin kamera alkaa tiltata ylöspäin kohti tämän naamaa, jolla ei ole mitään ilmettä. Sen jälkeen Arska joko kääntää katseensa jonnekin tai murahtaa pari sanaa. Samanlaista ohjausta harrastetaan videokoulujen ensimmäisissä töissä ympäri maailmaa.

Juoneen en nyt jaksa puuttua. Mutta miten ihmeessä robotti voi sanoa olevansa loman tarpeessa?

Alkoholittomat oluet, osa 1 (Praha, Tsekki)

Tsekki on tunnetusti oluen mekka; joskin olen alkanut epäillä, että turistit tuovat ratkaisevan lisän sille, että maassa juodaan maailman eniten olutta ennen Saksaa. Kun Suomessa snobit nuuskivat Alkon viinihyllyjä, täällä vanhat äijät vertailevat samaan tapaan ruokakauppojen laajan olutvalikoiman tuotteita. Kerran näin japanilaisperheen oluthyllyllä, ja voi sitä riemua, kun isä löysi opaskirjan avulla oikean olutmerkin!

Täällä toimii myös Sininen enkeli -niminen palvelu, joka auttaa saamaan auton turvallisesti kotiin, jos lounas venähtää pitkäksi. Kaupoista alkoholitonta olutta, paikallisittain nealkoa, on saatavilla lukemattomina eri merkkeinä. Järjestään kaikista ravintoloista ja baareista saa nealkoa, joistain jopa useampaa lajia. Ratsasin kahden lähiruokakaupan alkoholittomat oluet, ja niistä löytyi toistakymmentä erilaista nealkoa. Ennakkosuosikiksi nousivat jo hyllyllä joukon ainoa vehnäolut Erdinger sekä Bernardin kaksi erilaista olutta. Alkoholittomat ovat vähän tavallisia oluita kalliimpia, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien hinta oli 12-20 korunan (noin 45-75 sentin) välillä per pullo (useimmiten puoli litraa). Tavallista olutta kalliimpi hinta selittyy sillä, että käymisessä syntyvä alkoholi pitää poistaa, mikä tarkoittaa yhtä prosessia lisää valmistuksessa. Täysin alkoholiton joukosta on vain Bavaria 0.0%, muissa alkoholipitoisuudeksi mainitaan max 0.5%.

Slovakialainen Zlaty Brazant ("kultainen fasaani") tuoksuu voimakkaasti maltaalle ja maistuu aika lailla "tavalliselle" oluelle. Se myös vaahtoaa oikeaoppisesti kaadettaessa lasiin. Joukon harvoja pikkupulloa ja harvinaisempia oluita. Ei hassumpi lager.

Brewer Free ei tuoksu yhtä voimakkaalle eikä se vaahtoa paljon yhtään. Tämä taisi olla joukon halvimpia, isossa pullossa. Edes ostravalaisen panimon nettisivut eivät mainitse tätä aika mitäänsanomatonta, vähän suomalaiselle peltioluelle maistuvaa nealkoa.

Staropramenin Nealko edustaa klassikkopanimoa. Se tuoksuu mukavalle, muttei vaahtoa. Maku on terävä ja melkein raikas. Tämä voisi olla hyvä janojuoma: nopeasti juotuna hyvää, mutta jättää vähän peltisen jälkimaun.

Baijerilainen Erdinger-vehnäolut ei tuoksu millekään, mutta vaahtoaa hyvin ja maistuu aidolle vehnäoluelle. Etiketissä kerrotaan muun muassa, että pikkupullollisesta saa 43 prosenttia päivittäisestä B12-vitamiinin tarpeesta. Koska pidän vehnäoluesta, tämä pitää ennakkosuosikin asemansa.



Luulin Bernardin tummempaa olutta perinteiseksi tummaksi olueksi, kunnes maistoin sitä ja ymmärsin, että nimessä oleva Svestka tarkoittaa luumua. Myös tavallisissa oluissa pienet merkit tarjoavat eksoottisia - ja usein hyvin kalliita - olutmakuja, mutta tämä oli aivan normaalihintainen. Vaahtoava, pastöroimaton ja aivan fantastinen uusi makukokemus. Varsinainen erikoisolut, joka tosiaan tehdään vanhalla menetelmällä ja joka ei siitä johtuen säily kauaa. Turhaan ei tämä perhepanimo ole valloittanut maailmaa ja voittanut kasapäin palkintoja. Tästä taitaa tulla uusi suosikkijuomani - eikä vain olut-kategoriassa!

Bernardin alkoholiton pilsner on myös pastöroimaton, mutta muistuttaa edellisen jälkeen turhan paljon väljähtänyttä perusolutta. Haju ja maku ovat taas kerran vähän metallisia.

Testi jatkuu lähipäivinä.

Henning Mankell: Valkoinen naarasleijona (1993)

Valkoinen naarasleijona on ilmestymisjärjetyksessään kolmas Wallander-dekkari ja lukemistani paras. 1990-luvun alkuun sijoittuva tarina sotkee Ystadin poliisi Kurt Wallanderin Etelä-Afrikan apartheid-politiikan viimeisiin päiviin ja Nelson Mandelan murhayritykseen. Mankell tuntee Afrikkansa, hänhän on asunut siellä.

Valkoinen naarasleijona on myös hyvin pitkä kirja, mutta juonessa on kerrankin imua ja jännitystä.

Call Of Juarez: Bound In Blood (2009)

Call Of Juarez 2 on vanhanaikainen ja vanhahtava räiskintäpeli, jossa ei ole muuta uutta kuin se, että nyt ei ammuta natseja tai ulkoavaruuden örkkejä vaan inkkareita ja länkkäreitä. Toisen maailmansodan tai tulevaisuuden sijasta peli sijoittuu sisällissodan aikaiseen villiin länteen. Pelasin sattumoisin alkuperäisen pelin viime syksynä, ja se oli aika rasittava kiipeily- ja metsästystehtävineen. Nämä tylsyydet on onneksi jätetty pois tästä pelistä.

Kaikki putkiräiskinnän kliseet ovat mukana myös villissä lännessä: on isoja sokkeloisia taloja, tunneleita, juoksuhautoja, sadoittain helposti kaatuvia vastustajia, vaikeammin tapettavia pomoja, löydettäviä "salaisuuksia", jopa hissi, mielikuvituksellisia pyssyjä, turhan panttina olevia laatikoita, joiden takana lymyillä ja niin edelleen. Tehtäviin ohjataan niin, että idioottikin pysyy kärryillä. Ammunnassa on sentään munaa kun pääsee kaksin käsin räiskimään epätarkoilla kuudestilaukeavilla (jotka korvautuvat matkan varrella aina kaksitoista kertaa laukeaviksi).

Sisällöllisestikään peli ei ole omaperäinen. Mukana on mahdollisimman paljon western-kliseitä intiaaneineen, takaa-ajoineen ja kaksintaisteluineen, mutta vaikka yleisö suorastaan huutaa Sergio Leone -tyyppistä peliä, tässä ei päästä lähellekään. Vaikka Ennio Morricone -pastisseja olisi erittäin helppo tehdä, musiikki on kummallista syntzaa ja lopputaistelussa tyyli rikotaan Carmina Burana -tyyppisellä musiikilla. Vaikka kaikki ainekset ovat koossa, COJ puskee läpi helpoilla ratkaisuilla. Juonikin on sellainen, joka ei olisi mennyt läpi Tex Willerin toimitukselta, eikä kertaakaan edes luoti nirhaise ohimoa, höh.

Läpipelaamiseen meni vain 7 tuntia. Kun yritin sunnuntai-iltana moninpeliä, ei ketään ollut langoilla. Aika huono merkki, kun peli on ollut markkinoilla vasta kuukauden.

Pavel Kohout: Valkoinen kirja (1970)

Tässäpä erinomainen esimerkki tsekkihuumorista. Jos brittihuumori on suomalaisellekin älykölle sallittu huvitus, niin tsekkihuumori on aika lailla hienostuneempaa.

Kirjan asetelma on herkullinen: liikuntakasvatuksen ja piirustuksen lehtori Adam Juracek voittaa painovoiman. Tästä seuraa kaikenlaista hässäkkää kommunistisessa systeemissä. Miten suhtautua mieheen, joka ei tottele Newtonin painovoimalakia, jonka sentään sosialistinenkin tiede on tunnustanut päteväksi?

Komiteoita asetetaan tutkimaan tapausta. Tiedemiehet ovat kummissaan. Vanhempi tutkija, joka ei ole edes nähnyt Juracekia, kiistää tämän kyvyn kumota painivoima. Edistykselliset pitävät tapausta todistuksena sosialismin voittokulusta, kun vanhoilliset haluavat asettaa tämän syytteeseen kaikenlaisen harmin ja levottomuuden aiheuttamisesta. Syyttäjä löytää laista kymmeniä kohtia, joiden perusteella tätä voidaan syyttää, vaikkei painovoimalaki kuulukaan rikosoikeuden piiriin. Ja niin edelleen. Kohoutin soppa on epätasaista mutta parhaimmillaan aivan hervotonta. Kirja jakaantuu erilaisiin viranomaisdokumentteihin, rekonstruktioihin, liitteisiin, määräyksiin, pöytäkirjoihin ja niin edelleen. Hupaisin oli litterointi sanojaan toistavan pikkupoliitikon puheesta, joka kuulostaa hämmentävän tutulta.

Kirjassa lukiessa tulee mieleen monesti että tästä olisi saatu hieno tsekkoslovakialainen värielokuva 1970-luvulla katossa kävely -erikoisefekteineen. Ja jos näin olisi tehty, siitä olisi pitänyt tehdä sliipatumpi ja virtaviivaisempi Hollywood-versio länsimaiseen makuun sopivaksi. Mutta eipä tästä tehty elokuvaa ja romaanikin julkaistiin ensin ulkomailla.

Kohout (s. 1928) sovitti nuoruudessaan näyttämölle muun muassa toisen tsekkihuumorin merkkiteoksen, Karel Capekin Salamanterisodan, jonka luin vähän aikaa sitten. Jouduttuaan Prahan kevään jälkeen epäsuosioon, hän järjesti Shakespearen näytelmien esityksiä yksityisissä olohuoneissa. Viimeinen niitti elämälle salaisen poliisin seurannassa oli, kun hän oli löytämässä salakuuntelulaitetta ystävänsä Vaclav Havelin asunnosta. Kohout muutti Itävaltaan, mistä on palannut sittemmin ja ohjaa nyt myös prahalaisissa teattereissa.

Stanislaw Lem: Solaris (1961)

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä - tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta "herättää henkiin" päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta - ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen maailman, joten draamallisesti tämä on kyllä aika lailla hukkaan heitetty mahdollisuus.

Itse asiassa koko scifikehys planeetta Solariksineen voitaisiin jättää pois, ja jäljelle jäisi suljetun paikan draama - siis perikuvallinen näytelmä, jonka teemoina olisivat suru, menetys ja salatut toiveet. Solariksesta on tehty kaksi elokuvaa (ensimmäinen filmatisointi oli neuvostoliittolainen TV-versio), jotka ovat hyvin erilaisia ja jättävät osia Lemin romaanista pois. Lemin välillä pitkäpiimäisellä Solaris-tutkimuksen referoinnilla on ansionsa mutta kuten Kelvin joutuu toteamaan, tutkimukset eivät johda mihinkään. Vai onko ihminen sittenkin vain kärpäsen surinaa välinpitämättömän elämänmuodon korvassa?

Kirjaa voi tulkita monilta näkökannoilta ja sitä pidetäänkin jonkinlaisena pöljän scifin antiteesina. Eli siis todistuksena siitä, että scifikin voi olla "älykästä". Lopussa Kelvin joutuu toteamaan: "En tiennyt mitään, ja uskoin edelleen, että julmien ihmeiden aika ei vielä ollut ohi." Kuulostaa julman tutulta.

Last Days Of World War II 1-26 (1995)

History Channelin massiivisen dokumenttisarjan 26 osaa kattavat kukin yhden viikon toisen maailmansodan viimeisestä puolesta vuodesta (18.2.1945-18.8.1945). Jokainen sodan viikko saa 42-minuuttisen käsittelyn.

Akselivalloista Saksan tuho on tutuin kirjoista, elokuvista ja dokumenteista. Vaikuttavin näistä on ollut Perikato-elokuva. Ajan loppuessa ja ihmeaseiden jäädessä liittoutuneiden käsiin päätyviksi piirustuksiksi kovan linjan natseilla ei ole aikomustakaan antautua, vaikka loppu on väistämätön. Päinvastoin, nämä haluavat viedä mukanaan mahdollisimman paljon paitsi vihollisia, myös omaa kansaansa, jota he pitävät arvottomana elämään. Tappiosta puhuminen tietää kuolemaa, ja kuolemanpartiot jahtaavat yhtä innokkaasti oletettuja karkureita kuin vihollisia. Tavalliset saksalaiset haluavat epätoivoisesti antautua amerikkalaisille puna-armeijan sijaan, joka ajaa omista tappioistaan välittämättä kostonhimoisena kohti Berliiniä. Puna-armeijan edetessä raiskaukset ja itsemurhat käyvät arkipäiväisiksi. Samalla Stalin käy jo omaa kyynistä kylmää sotaansa, joka päättyy vapautettujen orjuuttamiseen, kun Itä-Euroopan maat päätyvät Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Länsiliittoutuneiden kanssa taistelleet puolalaiset tai tsekit päätyvät vankeuteen, samoin kuin vapautetut punavangit. Stalin pitää paitsi menestyksekkäitä kenraaleitaan, myös länsimaista Saksaa nähneitä sotilaitaan uhkana, ja heidän kohtalonsa on vastaava. Länsiliittoutuneet muun muassa luovuttavat saksalaisten puolella taistelleet venäläiset puna-armeijalle, ja katsovat vierestä, kun heidät ammutaan saman tien. Sodan voittanut Chrurchill puolestaan häviää vaalit. Tuskinpa Shakespeare tai antiikin kreikkalaisetkaan olisivat osanneet kirjoittaa suurempaa tragediaa.

Italialaiset sentään osasivat kääntää kelkkansa ajoissa. Jo kertaalleen pakoon päässyt Mussolini päätyy lopulta "torille". Mussolini on tavallaan säälittävin diktaattoreista: jos hän olisi Francon tapaan ymmärtänyt pysyä sodasta irti, hän olisi voinut hallita vielä vuosikymmeniä. Sen sijaan hän lähti sotimaan lähinnä omaa turhamaisuuttaan ja vei omalta osaltaan myös Saksaa tappioon; saksalaisten kun piti tulla jatkuvasti sotimisessa kädettömien italialaisten avuksi, ja sodan loppuessa Italiassa oli vielä miljoona saksalaista sotilasta.

Japanilaiset olivat myös valmiita taistelemaan fanaattiseen loppuun saakka. Tämä tuli selville yhä uudestaan, kun amerikkalaiset etenivät saari saarelta kohti emä-Japania. Vastarinta vietiin loppuun asti kamikaze-hyökkäyksillä (joukko)itsemurhilla tai viimeisillä epätoivoisilla rynnäköillä jo kun taistelu oli hävitty. Japanin laivasto oli tuhottu, ja lopulta amerikkalaiset saattoivat pommittaa ilmaherruutensa turvin japanilaisia kaupunkeja järjestelmällisesti maan tasalle. Samanaikaisesti tiedemiehet työskentelivät yötä päivää atomipommin parissa.

Japanilaiset pitivät ainoana selviytymismahdollisuutenaan juuri tätä fanaattista vastarintaa. Heidän mielestään individualistiset ja materialistiset amerikkalaiset eivät voisi sietää suunnattomia tappioita, ja japanilaiset voisivat neuvotella edullisen rauhan, joka turvaisi ennen kaikkea keisarin koskemattomuuden. Amerikkalaiset taas tekivät sen virheen, että vaativat myös keisarin alistumista mahdolliselle kuolemanrangaistukselle, joka - kuten kenraali MacArthur raivostuneena totesi - olisi merkinnyt japanilaisille samaa kuin kristitylle Jeesuksen ristiinnaulitseminen.

Liittoutuneille sodan päämäärä oli sekä Saksan että Japanin ehdoton antautuminen. Tämä tarkoitti sitä, ettei minkäänlainen neuvotteluratkaisu tullut kysymykseen. Vaatimus ehdottomasta antautumisesta ajoi samalla vastapuolen fanaattiseen vastarintaa. Miksei siis olisi voitu neuvotella ja säästää ihmishenkiä?

Dokumentin mukaan vastaus oli Ensimmäisen maailmansodan lopussa, joka päättyi aselepoon (eikä esimerkiksi jonkin osapuolen antautumiseen). Aselevon jälkeen oli neuvoteltu rauha, joka oli aiheuttanut eri maissa tyytymättömyyttä. Suurin tyrmistys oli koettu Saksassa, jossa koettiin, että rauhanneuvotteluissa oli petetty kansakunta. Tämä oli nimenomaan Hitlerin pääväittämiä, ja hän oli käyttänyt hyväkseen juuri "Versaillesin häpeärauhan" synnyttämää kaunaa. Vastaava tilanne, tikittävä aikapommi, haluttiin välttää nyt vaatimalla ehdotonta antautumista. Näin ajateltuna Toinen maailmansota päätti konfliktin, joka alkoi itse asiassa jo 1914.

Sodan lopun vaikein ongelma - tietenkin ja varsinkin jälkikäteen - oli atomipommin käyttö. Arviot Japaniin tehtävän maihinnousun amerikkalaistappioista olivat miljoonaluokkaa. Japanilaisia siviilejä puolestaan koulutettiin taistelemaan muun muassa bambukepein hyökkääjiä vastaan. Kummallakin puolella maihinnousu - joka olisi tapahtunut vasta vuoden 1946 puolella - olisi maksanut paljon enemmän ihmishenkiä, kuin mitä kuoli kahden atomipommin pudotuksessa. Toisaalta USA olisi voinut tehdä näytösluonteisen räjäytyksen jossain muualla kuin siviilikohteessa.

Dokumentti ei käytä aikaa tämän vaihtoehdon pohtimiseen. Ensinnäkin pommin valmistui viime tipassa. Toiseksi sen käyttövarmuudesta ei ollut täyttä varmuutta - ja epäonnistuminen olisi ollut valtava arvovaltatappio USAlle, jos näytöspommitukseen olisi ryhdytty. Samalla tämä sodan suurin salaisuus olisi paljastettu. Sitten oli sodan arki, jossa tiedonkulku ei ollut varmaa varsinkaan arkkivihollisten välillä. Japani esimerkiksi vastasi juuri ennen atomipommien pudotusta kaksimielisesti liittoutuneiden antautumiskehotukseen. Neljänneksi jännite Neuvostoliiton kanssa puolsi ns. kaapin paikan näyttämistä Stalinille. Kun Truman informoi tätä uudesta aseesta, Stalin ei edes vaivautunut näyttelemään yllättynyttä - tämä kun ehkä tiesi vakoojiensa kautta enemmän atomipommista kuin Truman itse.

Kun pommit pudotettiin muutaman päivän välein Hiroshimaan ja Nagasakiin (jälkimmäiseen siksi, koska ensisijainen sotilaskohde oli pilvien peitossa), japanilaiset komentajat eivät pitäneet kovinkaan suurena erona, tuhottiinko heidän kaupunkejaan yhdellä suurella pommilla vai valtavilla, jatkuvilla palopommituksilla. Eikä tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut Hiroshimassa tai Nagasakissa tietenkään ollut välittömästi saatavilla. Dokumentissa näytetään, että jos katsoi kuvia tuhotuista kaupungeista, oli vaikea erottaa, mitkä oli tuhottu milläkin tavalla. Vasta keisari Hirohiton ennenkuulomaton väliintulo lopetti sodan.

Hostel (2005)

Voihan rähmä, mikä leffa! Jos tämä sijoittuisi Afrikkaan, se olisi kielletty super-rasistisena, mutta Itä-Eurooppaan sijoitettuna tälle on tehty jatko-osakin. Osittain Prahassa kuvattu elokuva alkaa jenkkinuorten Euroopan rällästysreissuna, joka päätyy Slovakian Bukarestiin. (Koko Slovakia on kuvattu Tsekissä). Siellä kun on kuulemma mainio hostelli, jossa jenkit saavat kunnolla pillua, samalla kun paikalliset "miehet ovat sodassa". No, slovakialaiset ovat olleet tietääkseni sodassa viimeksi Itävalta-Unkarin aikana...

Kuten arvata saattaa, hostellissa odottaa upeita nuoria naisia, jotka eivät ujostele mitään. Mutta sitten nuorukaisista alkaa kadota yksi toisensa jälkeen. Tarinan sankarille selviää pitkän teurastusorgian - joka on lienee elokuvan päätarkoitus olemassaoloonsa - jälkeen, että kyseessä on "eliittijahtia" tarjoava mafia. Jenkit on tietenkin rankattu kalleimmaksi riistaksi ja asiakkaat rikkaiksi länsimaisiksi degeneraateiksi. Lyhyt kosto on kökkö ja ikävä. Hupaisimmassa kohtauksessa sankari värvää "slovakian vaarallisimmat ihmiset", jengin 6-7 vuotiaita lapsia, kassillisella purkkaa! Pahikset ovat kyöryselkäisiä teurastajia, hämäräperäisiä liikemiehiä tai vähäjärkisiä nahkatakkimiehiä - siis suoraan klisegalleriasta.

Yhtenä tuottajana on häärinyt Quentin Tarantino, jonka nimellä tekelettä kaupitellaan. Käsikirjoittaja-ohjaaja Eli Roth kehtaa väittää, että elokuva perustuu tositapahtumiin - Aasiassa. Slovakiassa ollaan ymmärrettävästi poltettu hihat koko homman takia.