Eilen oli vuorossa Bob Dylanin konsertti,
jonne ostin talvella lipun periaatteella ”because I can”. Lippu
oli varsin hyvälle paikalle, neljännelle riville lavan etuvasemmalla.
Silti Dylan oli kaukana, koska hajurakoa eturiviinkin oli
toistakymmentä metriä. Pianoakin hän soitti tietysti toisella
laitaa katsomoa.
Prahassa
konserttien alkamisajankohta aiheuttaa edelleenkin ongelmia. Koetin
etsiä netistä tietoa konsertin alkamisesta ja mahdollisista
lämppäreistä, mutten löytänyt mitään. Joskus kun keikan voi
aloittaa joku satunnainen paikallinen bändi, joskus lämppäriä ei
ole lainkaan ja isoimmilla artisteilla voi olla suhteellisen
nimekkäitäkin yhtyeitä mukana kiertueilla. Lippuun oli merkitty
tilaisuuden alkamisajankohdaksi tavalliseen tapaan kello 20:00, jolloin Prahan isoimman
jäähallin ovet yleensä vasta aukeavat. Kun pääsin sisälle
korkeintaan vartin yli, Dylan oli jo aloittanut! Konsertti oli siis
alkanut tasan kello 20. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen
kerta: edellisellä hallikeikalla saavuimme areenalle 20:40 ja keikka
oli alkanut puolelta. Yleensä kun pääbändi aloittaa yhdeksältä,
mutta joskus paljon aikaisemmin. Ensimmäisenä vuonna missasin yli
puolet parinkin pääesiintyjän keikasta, kun saavuin paikalle vasta
yhdeksältä.
Haparoin
pimeässä paikalleni lavan edessä. Näin Dylanin Ruisrockissa
vuonna 1990, jolloin Juice Leskinen lämppäsi häntä esittämällä
omassa setissään ”Mr. Tambourine Man”in. Biisi kuultiin tuon päivän
aikana kolme kertaa, kun kovassa hittikunnossa ollut Hooters-yhtye
esitti sen myös. Siitä konsertista jäi mieleen koko päivän
toitotettu valokuvauskielto: Dylania
ei saisi missään nimessä kuvata; jos hän huomaisi yhdenkään
kameran, konsertti loppuisi siihen. Sanomattakin oli
selvää, että ihmisillä oli kädet täynnä kameroita, joita
järkälemäiset turvamiehet yrittivät paimentaa piiloon. Jopa Turun
Sanomat julkaisi etusivullaan
”kielletyn” otoksen legendasta, joka esiintyi niin omissa
maailmoissaan ettei huomannut kameroita. Jos
Dylan olisi edes kerran katsonut yleisöä,
keikka olisi voinut loppua siihen.
Tällä
kertaa vanhat hitit oli jätetty pakollisiin encoreihin. Sen
sijaan Dylan oli tuonut paikalle countrymusiikkia soittavan
lounge-yhtyeensä.
Bändi soitti timmisti ja
kappale ”Duquesne Whistle” jammasi aivan hypnoottisesti
rockabillykomppeineen. Biisi
oli ehdottomasti illan
paras ja rokimpi kuin levyn
swingversio. Dylan esiintyi
tavalliseen tapaansa eleettömästi ja otti välillä
poseerausasennon: jalat hieman haaralleen ja toinen käsi lantiolle.
Oliko
tässä nyt tosiaan mies, jota pidetään häikäisevänä
nerona? Mitä hän oli
miettinyt valitessaan
laulajan uran? Olisihan
hän voinut valita minkä tahansa alan, jolla osoittaa ylivertaista
nerouttaan. Mutta miksi musiikki?
Nuoren
Bob Dylanin päätös ryhtyä folklaulajaksi oli
ehkä historian huonoimpia uravalintoja. Eihän Dylanilla ole
minkäänlaista lauluääntä. Huuliharpistinakaan hän ei ole mikään
virtuoosi: illan sooloissa hän soitti järjestään
kahta-kolmea nuottia. Pianossakin mies oli yhtyeen heikoin lenkki.
Silti: siellä hän vain oli.
Vierelläni kuusikymppiset äijät lauloivat mukana ja fiilistelivät
täpinöissään. Väliajalla molemmilta puoliltani katosi iäkäs
Dylan-fani ties minne.
Välillä
tuli mieleen, että kyseessä oli performanssi: että kuka tahansa
voisi olla tuolla laulamassa ja soittelemassa Dylanin paikalla. Kuka
tahansa voisi olla oman elämänsä Dylan.
Minä
voisin olla tuolla lavalla,
huippuammattimaisen yökerhoyhtyeen pianistina ja laulusolistina.
Taatusti olisin
klaarannut homman yhtä hyvin kuin Dylan. Se on lohdullinen ajatus
kaikille meille maailman
soitto- ja
laulutaidottomille. Kokeilkaapa
hankkia jostain country- tai
swing-karaokelevyjä ja
määkikää
niitä Dylan-aksentilla!
Mietin,
mahtaako timmisti soittavia
muusikoita ottaa joskus ihan
päähän, kun laulusolistina on moinen raakkuja. Jos
Dylan ei olisi Dylan, niin hän saisi hyvin äkkiä potkut omasta
bändistään.
Tietysti
Dylanilla on toisaalta
se lyriikkapuoli hanskassa – kuulemma. Itse en kiinnitä laulujen
sanoituksiin paljoakaan
huomiota, monesti kun popsanoitukset ovat täyttä dadaa, ja mietin
kuinka moni tsekkikään hoono
enkullaan Dylania
paljoa ymmärtää. Mutta eihän lyrikat
voi olla huonojakaan,
kun Dylan on sentään... Dylan.
Encoreissa
kuultiin ”All Along the Watchtower” ja ”Blowin' in the Wind”.
Jälkimmäinen oli konsertin huonoin esitys. Biisi oli muutettu
valssiksi ja Dylan oli keksinyt siihen uuden laulu”melodian”.
Konsertin jälkeen Dylan ja yhtye kokoontuivat perinteiseen
kumarrusmuodostelmaan. Mutta eivät kumartaneet.
Myöhemmin
viereisen metroaseman ulkopuolelle oli kerääntynyt sadoittain
konserttiyleisöä. Ringin keskellä vara-Bob esitti ”Mr.
Tambourine Man”ia ja muita klassikoita akustisen kitaran ja
huuliharpun säestyksellä. Yleisö vaikutti enemmän kuin
tyytyväiseltä.
Keikkalista:
Things
Have Changed
She
Belongs to Me
Beyond
Here Lies Nothin'
Workingman's
Blues #2
Waiting
for You
Duquesne
Whistle
Pay
in Blood
Tangled
Up in Blue
Love
Sick
(Intermission)
High
Water (For Charley Patton)
Simple
Twist of Fate
Early
Roman Kings
Forgetful
Heart
Spirit
on the Water
Scarlet
Town
Soon
after Midnight
Long
and Wasted Years
Encore:
All
Along the Watchtower
Blowin'
in the Wind
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti