Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Nimimerkki, brändi ja kirjailija Tuomas Vimma kirjoittaa edelleen kömpelöä lausetta. Lauseenvastikkeet ja kielikuvat herättävät lähes myötähäpeää: miten tällaista läppää voi päästä ison kustantamon seulasta läpi? Vimma rikkoo monia kirjoittamisen perussääntöjä niin hellyttävän viattomasti, ettei se voi olla suunnitelmallista kapinaa vaan yksinkertaisesti heikkoa kirjoittamista. Kuka tahansa kustannustoimittaja voisi tehdä Vimman tekstistä muutaman päivän työllä huomattavasti luettavampaa. Kysymys kuuluu, miksei Gummeruksella ole tehty niin? Vai voiko olla, että kaikki mahdollinen on jo tehty ja että alkuperäinen teksti on ollut aivan luokatonta?

Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että Vimman kirjoja on mukava ja hauska lukea. Raksankin lukaisin kolmessa-neljässä illassa, vaikka monessa samanpituisessa romaanissa menee helposti viikkokausia. Miten tämän paradoksin voi selittää?

Mennään ensin heikkouksiin. Kömpelöiden lauseiden lisäksi Vimma esimerkiksi hyppää ajassa eteenpäin, mutta kertoo sitten saman tien takaumana, mitä välissä tapahtui. Hän selittää asioita turhaan: dialogia saatetaan selittää, vaikka asia on jo tullut puheessa selväksi. Draamaa ei ole paljon juuri tämän selittelyn takia: juuri kun Raksassa avautuu kirjan herkullisin draamallinen tilanne, Vimma vääntää vielä varmuuden vuoksi rautalangasta, että nyt tuli 'paha paikka'. Kuitenkaan tämäkään draamallinen mahdollisuus – päähenkilö pöräyttää parhaan kaverinsa vaimon paksuksi – ei sitten johda yhtään mihinkään muuhun kuin päähenkilön lievään päänsisäiseen skitsoiluun.

Vimma rikkoo klassista 'näytä, älä kerro' -sääntöä johdonmukaisesti. Sivulla 261 Raksan pokkariversiossa on tyypillinen lause:

”Ruoka oli hyvää, viini vielä parempaa eikä seurastakaan voinut oikein valittaa.”

Tuskin edes Viisikko-kirjoissa on yhtä mukavoo, kun Polly-täti on pakannut piknik-korin! Tätä yleisemmällä tasolla kirjailija tuskin voi liikkua. Lauseesta tulee ilmi Vimman diggaama 'mukava meininki'. Se on vähän kuin MTV3:n lauantai-ilta: vailla muuta kriisiä ja draamaa kuin että kalja loppuu tai että saunamakkarat pääsevät palamaan. Paitsi että saunakaljan sijaan Vimman henkilöt lipittävät konjakkia tai viskiä. Pullo on auki koko ajan, joten herkempi lukija saattaisi huolestua romaanihenkilöiden maksojen kunnosta. No, onneksi ne ovat sentään fiktiivisiä maksoja.

Vimman elitistisyys on ulkomailta nähtynä hellyttävää hiekkalaatikkobrassailua. Sivistyskodin tunnusmerkki on päähenkilön mielestä se, että sisällä poltetaan tupakkaa eikä eteisessä oteta kenkiä pois. Kun päähenkilö juo olutta, se on tietenkin tsekkiolutta. Kukaan vain ei ole kertonut hänelle, että täällä Tsekissä paikalliset kuolevat mieluummin janoon kuin ryystävät Vimman diggaamaa, Heinekenin omistamaa ja laimentamaa Krusovicea. Helsingin 'parhaat' paikat käydään läpi taas kerran ja välillä päähenkilö tuijottelee suu auki stadin ihmeitä kuin velhokouluun päässyt Harry Potter.

Henkilöhahmot ovat kaikki samasta puusta veistettyjä Tuomas Vimman sivupersoonia. He puhuvat samalla tavalla ja heillä on samanlainen maku (tässä lähinnä kulutetaan kalliita viinoja ja tupakkaa). Naisetkin ovat suomalaiskansalliseen tapaan äijiä, jotka vetävät viinaa kaksin käsin, mutta ovat silti seksiobjekteja. Päähenkilö on jälleen kerran (nimimerkki) Tuomas Vimman fantasia itsestään, vaikka hänellä onkin tässä eri nimi. Hän on alleviivatun 'mukava ja rehti suomalainen tyyppi', joka sopisi sinne MTV3:n lauantai-illan keskusteluohjelmaan Jorma Pulkkisen ja Juha Miedon kanssa.

Jotenkin tuntuu, että Vimma on onnistunut bluffaamaan itsensä kirjailijaksi samalla tavalla kuin hänen esikoisromaaninsa päähenkilö bluffasi itsensä mainosalalle.

Mieleeni tuli termi, jota eräs tuttava käytti yhdestä omasta tekstistäni: pikkupoikafantasiaa. Voisiko tässä sitten olla syy siihen, miksi Vimmaa on kuitenkin hauska lukea? Joskus nuorena vimmaisena miehenä puhuimme toisen kaverin kanssa, että jos joskus kirjoitamme romaanin, sille pitää antaa nimeksi 'Nuoren miehen tiukka odysseia'. Ehkä Vimma on rakentanut kirjailijanuransa samanlaisen ajatuksen ympärille. Jos ammattikoululaiselle (myös henkisellä tasolla olevalle) on mahtava katsoa, kun raaka-Arska räjäyttää tuhannen nuuskaksi pahiksia, niin voisiko meille (henkisesti) nuorille elitisteille (vaikka sitten ironisessakin mielessä) olla mahtavaa lukea tyypeistä, jotka juovat puku päällä kallista konjakkia ja bylsivät korkeakorkoisia kenkiä käyttäviä pimatsuja?

Entä mitä tapahtuu itse romaanissa? Päähenkilö seikkailee korruptoituneen rakennusbisneksen maailmassa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kaikki kusettavat kaikkia. Juonentynkä ei realisoidu missään vaiheessa, vaikka aineksia olisi ollut vaikka millaiseen soppaan. Lopun mahtipontiseksi tarkoitettu saaga verohallinnon (!) parissa lässähtää ja tuntuu pakkolopetukselta. Parhaiten sekasotkua kuvaa takakannen teksti, jossa kirjaa kuvataan niin ”työläisromaaniksi” kuin ”toimintajännäriksi” (se ei todellakaan ole kumpaakaan), tai ”veijaritarinaksi” (okei, mutta tarina puuttui ja ehkä se veijarikin), ”slapstick-komediaksi” (en tiedä voiko romaania, jossa kaatuu yksi maalipurkki, kutsua slapstickiksi?) tai ”romanttiseksi komediaksi” (paitsi että romantiikka ja komedia puuttuivat). Eli kustantamossakaan ei ollut selvinnyt, mistä Raksassa on kysymys.

Jos kirjassa on jokin sanoma, se on 'älä koskaan teetä remonttia'.