Westön sukukronikka saa olla epäkiitollisessa asemassa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen luettuna romaanina. Valitsin kirjan sen saamien hyvien arvosteluiden vuoksi, ja koska se käsittelee samoja tapahtumia kuin Linna. Väistämättä mieleen tuleva vertailu on Westölle erittäin epäreilu.
Westön iso romaani kuvaa suomenruotsalaisten helsinkiläisten menoa 1910-40-luvuilla. Henkilöt ovat (pikku)porvareita, monet dekadentteja ja heillä on hienot nimet, mikä korostaa eroa koskeloihin ja halmeisiin. Jotkut heistä myös matkustelevat maailmalla ja yksi henkilöistä käy oppimassa saksipotkun Etelä-Amerikasta. Välillä puhutaan vieraita kieliä, pelataan jalkapalloa ja innostutaan jazzista, jota soitetaan oikeiden neekerienkin kanssa. Tämän kauemmaksi Linnasta ei taida päästä.
Sisällissodan ja sen jälkipuinnin kuvauksessa Westö myös häviää 6-0 Linnalle. Vaikka Westö kertoo punavankinaisten Linnaakin karmeammasta teloituksesta, ei lukija vakuutu eikä voi samaistua teloitettaviin. Sama pätee muidenkin henkilöiden kohdalla: tarttumapintaa ei synny ja henkilöiden kohtalot jäävät yhdentekeviksi. Toinen vastaava kohta on romaanin kyyditys, jossa punainen sanomalehtimies kaapataan saarihuvilasta ja jätetään toiselle saarelle. Westön tyyli on tyypillistä nykyproosaa: tapahtumat ovat vähäisiä, kielellä "peitellään" tiettyjä asioita, jotka voisi sanoa suoraan (tämä on ilmeisesti nykyinen käsitys "sanataiteesta") ja kokonaisideaa ei löydä kirjallisuuden maisterikaan. Koko kirjalla ei ole muita ansioita kuin Helsingin kuvaus, mutta kai sentään taustatutkimusten pitääkin olla kunnossa, kun historiallista romaania tehdään.
En ole lukenut vielä yhtään hyvää Finlandia-palkittua romaania!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti