Prague Fringe -teatterifestivaali 5. päivä 26.5.2009

Maanantaina olin suunnitellut käydä katsomassa viittä (!) näytöstä, kun suunnitelmat muuttuivat ja vietin välipäivää tiatterista. Eilen menin kahteen esitykseen, joita osasin odottaa arvosteluiden ja hehkutuksen perusteella Fringen parhaimmiksi.

Amerikkalainen Canarsie Suite - At the Edge of Vaudeville oli festarien ohjelman kanteenkin päässeiden kahden naisen esitys (kuvassa). "Gladys" ja "Birdie", "LeRoy-siskokset" esittivät suvereenin "huonon" vaudeville-esityksen. Mukaan kuului huonoa laulua, huonoa tanssia ja huonoja (melodramaattisia) kohtauksia. Ollakseen loistavan huonoja esittäjien täytyy olla loistavia esittäjiä, ja nämä naiset ovat loistavia. Esitys oli vähän hajanainen, mutta tajusin katsovani sitä suu messingillä vaikken aina välttämättä ymmärtänyt, mitä naiset esittivät. Molempien esittäjien meriittilista on vaikuttava ja se näkyy myös lavalla. He olivat myös muokanneet esitykseen tsekkiläisen ulottuvuuden. Lopuksi "siskosten" vaikeasta lapsuudesta kertova esitys päätyi Prahan Divadlo Inspiracen lavalle, ja he saattoivat todeta "finally, we made it". Tähänastisen Fringen toiseksi paras esitys.

Australialaisen Jonno Katzin Cactus - The Seduction... oli lähellä standup-komiikkaa, mutta ylitti sen rajat ja ansaitsi kaikki etukäteishehkutuksensa. Kumma kyllä näille molemmille läpikehutuille esityksille ei riittänyt kuin puoli salia yleisöä. Katz oli amerikkalaisten "siskojen" tapaan suvereeni ja spontaani esiintyjä. Absurdi esitys jakaantui useampaan "todellisuuteen", joista yhdessä esiintyjä käveli aavikolla kahden mielikuvitusystävänsä kanssa - joita kaikkia hän tietenkin esitti itse. Nopeat siirtymät todellisuudesta toiseen tehtiin taitavasti valoilla ja yksinkertaisesti avaamalla tai sulkemalla paitaa sopivasti. Yhteen todellisuuteen kuuluivat näiden aavikkokävelijöiden takaumat, toisessa esiintyjä Katz oli "omana itsenään" ja interaktoi yleisön kanssa ja niin edelleen. Esitys loppui Katzin crowdsurfingiin, jossa oli oma dramatiikkansa yleisön vähyydestä johtuen. Myös Cactus pääsee Fringen top-trioon.

Pressikatsaus: Dr. Brown Behaves on lytätty maankoloon. "Shame", "Buyer beware" kuuluvat otsikot. Prague Postin arvostelu Katatonikasta on herättänyt (ala-arvoista) kiistelyä kommenttipalstalla, kun tekijä(t) ja heidän kaverinsa (?) yrittävät puolustaa esitystä. Toisella puolella on arvostelija (joka julkaisi samansuuntaisen, mutta perusteellisemman kritiikin kuin minä), ja suurin osa esityksen nähneistä. Riidellään muun muassa siitä, onko yleisöstä tosiaan löytynyt joku, joka olisi pitänyt esityksestä. Solvauksia vaihdetaan puolin ja toisin hyvän avantgardetavan mukaisesti. Huvittavaa.

Prague Fringe -teatterifestivaali 3. päivä 24.5.2009

Festivaalien kolmantena päivänä oli viimeinen mahdollisuus nähdä pari esitystä. Prahan englantilaisen koulun Katherine oli nuorisoteatteria, jonka näytelmäryhmän vetäjä oli kirjoittanut. Vähän tekotaiteellista ja aloittelijamaista, mutta sai aikaan muutamia ajatuksia, mikä on aina hyvä.

Norjalainen La Ronde oli lyhennetty esitys Arthur Schnitzlerin vuonna 1900 kirjoittamasta näytelmästä. Stanley Kubrick sovitti saman kirjailijan romaanin elokuvaksi Eyes Wide Shut. Hyvin näytellyssä esityksessä jokainen kohtaus viimeistä lukuunottamatta päättyi seksiin. Itse Sigmund Freudia kiehtoneen näytelmän rakenne on mielenkiintoinen. Kaksi ihmistä kohtaa seksin merkeissä, joista toinen siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja kohtaa uuden ihmisen joka puolestaan kohtaa seuraavan ihmisen ja niin edelleen. Statuksella ja yhteiskuntaluokalla on merkitystä näissä kohtaamisissa. Norjalaisnäyttelijät puhuivat muuten virheetöntä englantia.

Israelilainen Hansel and Gretel End of the Fairytale on palkittu ja kehuttu yhden naisen esitys, jossa klassikkosatu sekoittuu (kipeisiin) lapsuudenmuistoihin Israelista ja Ranskasta. Mukana oli nukkeja ja musiikkia. Antaumuksella esitetty näytös ei vain kauheasti iskenyt meikäläiseen. 50+ näyttelijä tarjoutui juttelemaan halukkaiden kanssa esityksen jälkeen, kuten hänellä kuulemma on tapana.

Prague Fringe -teatterifestivaali 2. päivä 23.5.2009

Toisena päivänä kävin katsomassa kolme esitystä. Ensimmäinen oli lupaavan kuuloinen ja (muutama vuosi sitten) ajankohtainen The Pen and the Sword, jossa pilapiirtäjä saa tappotuomion muslimeilta (vaikka näitä ei koskaan mainittu nimeltä). Näytelmä oli paikallisten expattien tuotantoa käsikirjoitusta myöten. Teksti alkoi näppäränä, mutta sortui epäuskottavuuteen ja sovinnaisuuteen. Harmi.

Toisena oli osittain samojen tekijöiden Katatonika. Kummasti vain näille expateille oli sattunut sama, festivaalien isoin tila samalla, kun tasokkaammat esitykset pakkautuivat ahtaisiin huoneisiin. Katatonika oli muzakin rytmittämä näytelmä "tavallisista" ihmisistä, kuten käsiohjelma mainitsi. No, nämä normi-ihmiset sattuivat olemaan elämän pimeämmän puolen gangstereita, narkkareita ja muita pikkurikollisia, jotka kohtaavat satunnaisesti. Varastetaan ja diilataan. Samat rahat kiertävät kädestä toiseen. Hyvä idea oli kuitenkin pilattu puolihuolimattomalla toteutuksella. Samat näyttelijät (yhteensä 10 henkeä), jotka olivat loistaneet muissa näkemissäni paikallisissa näytelmissä vaikuttivat nyt harrastelija-aloittelijoilta, kun heillä ei ollut vuorosanoja ja he joutuivat elehtimään repliikkinsä. Livekitaran säestämä musiikkikin oli täsmälleen sitä tyypillistä biittiä, jota on niin penteleen helppo vääntää sopivassa musiikkiohjelmassa tietokoneella.

Decaffenated Tragedy oli aivan toista maata. Amerikkalainen Kurt Hartwig ei näytellyt vaan kertoi tositarinaa nuorena sydänvaivoihin kuolleesta taiteilijaystävästään samalla, kun kaivoi matka-arkusta muistoja ja tarjoili yleisölle kahvia. Prahan esitykset olivat ensimmäiset tälle antinäytelmälle, joka oli koskettava ja hauskakin.

Pressikatsaus: Näköjään eräs teatteriammattilainen ylistää haukkumaani Kubrilesqueta Prague.TV-nettisivuilla, vaikka olimme samassa näytöksessä, jonka huono toteutus oli täydellinen vastakohta esikuvansa tavalle hioa elokuviaan vuosikausia täydellisiksi. Samassa kirjoituksessa kriitikko ylistää myös erästä shown laulunumeroa - joka oli playback. Esityksestä tulee kuulemma festarien takuuvarma hitti. "Ajattelevan ihmisen" kabareeta. Niinpä niin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 1. päivä 22.5.2009

Prague Fringe on maailmanluokan englanninkielinen teatterifestivaali, joka järjestetään tänä vuonna 22.-30.5. Paikkoina on 7 pikkuteatteria Mala Stranalla ja esittäjiä on 34 eri puolilta maailmaa. Kaikkien kohdalla ei voida puhua teatteriryhmistä, sillä useat esitykset ovat yhden tai kahden henkilön näytöksiä, ja kaikki kestävät korkeintaan tunnin.

Festarien aloituspäiväksi olin varannut liput 4 näytökseen. Liput maksavat 150 korunaa eli 5,63 euroa, mutta aloituspäivän kunniaksi liput olivat 100 korunaa. Opiskelijaliput ovat vain 50 kc, joka on jo naurettavan halpa hinta, ja myös sarjalippuja on saatavilla. Lippujen alhainen hinta ja teattereiden läheisyys mahdollistavat vaikka joka ikisen näytöksen katsomisen. Itse lähdin festareille avoimin mielin ja aion käydä katsomassa mahdollisimman usean näytöksen ottamatta välttämättä paljonkaan selvää esityksistä etukäteen. Tämä taktiikka tuottikin tulosta heti ensimmäisenä päivänä.

Ensimmäiseksi osuin pienen baarin takahuoneessa, reilun 10 neliön "teatteritilassa" esitettyyn näytökseen Dr. Brown Behaves. Amerikkalainen koomikko aloitti prinsessasadulla ja jatkoi jalkapuuvitseillä tyyliin "alaston banaani", mutta show liukeni aika surrealistiseksi setiksi, joka huipentui aivan mahtavaan, istuen esitettyyn "koreografiaan", jonka herra Brown esitti näyttelijäksi paljastuneen teknikkonsa kanssa. Välillä ja varsinkin alussa esitys tasapainoili amatöörimäisen kökköyden rajamailla, eikä aina ollut varmaa, kuinka paljon sitä oli mietitty etukäteen. Show kehittynee reilun viikon kuluessa parempaan.

Seuraavaksi oli hieman isommassa kahvilatilassa esitetty Red Peter, englantilainen yhden miehen show apinasta, joka oppii ihmisten tavoille. Tarina on Kafkan inspiroima ja toi apinan näkökulman ihmiskuntaan. Keski-ikäinen näyttelijä esitti osansa suvereenisti parhaaseen brittiläiseen vaudevilletyyliin ja toi mieleen Malcolm McDowellin. Näyttämöilmaisua parhaimmillaan, perinteiseen tyyliin.

Illan kolmas esitys sen sijaan räjäytti potin. Mitäänsanomattomasti nimetty The Crying Cherry sai myös yleisön mukaan aivan toisella tavalla kuin illan muut esitykset. Se on myös palkittu useaan kertaa eikä syystä. Kaksi hollantilaismiestä (yläkuvassa asusteissa, joita eivät pitäneet esityksessä, alla itse actionissa) esitti kungfu-näytelmän. Olen itsekin puhunut, että "pitäisi tehdä" kungfu-näytelmä, mutta se on nyt tarpeetonta. Se on tässä eikä siitä voi yksinkertaisesti panna paremmaksi.



Crying Cherryssä kaksi miestä - toinen itämaisperäinen - esittää jibbirisjapanilla klassisen kungfu-tarinan, joka yhdistää riemastuttavasti kaikki aiheen kliseet Kurosawasta ja Bruce Leestä mytologioihin ja genren roskaleffoihin. Tunnin mittaisessa hengästyttävässä esityksessä joka ikinen yksityiskohta ja liike on mietitty ja hiottu rautaiseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tarpeeksi vaihtelua. Näyttelijät lauloivat ja rummuttivat, vaihtoivat rooleja lennosta, taistelivat kungfulla ja (näkymättömillä) miekoilla ja esittivät tehosteet suillaan. Kaikki siis nonsensekielellä puhuttuna, jossa äänenpainot ja ruumiinasennot olivat suoraan klassisista itämaiden leffoista. Lavasteita tai pukuja ei tarvittu. Crying Cherry on mahdollisesti paras teatteriesitys, mitä olen koskaan nähnyt - vaikken ennen eilistä kuvitellut sen olevan mahdollista - ja voin suositella sitä kaikille, vaikkei muuten teatterista pitäisikään. Traileri löytyy netistä, vaikkei se voi välittää esityksen hämmästyttävää fyysisyyttä ja läsnäoloa. Tämä täytyy nähdä uudestaan.

Sen sijaan illan viimeinen esitys oli surkea floppi. Paperilla esitys oli mitä parhain: hollywoodista tuotu jenkkinaisryhmä esittää tribuutin Stanley Kubrickin leffoista. Nuoria jenkkinaisia vähissä vaatteissa oli peräti kahdeksan, mutta kilohinnaltaan show jää toivottavasti festivaalien heikoimmaksi. Kubrilesque: Or a burlesque tribute to Stanley Kubrick -esityksessä oikeastaan kaikki oli pielessä, vaikka kunnon jenkkityyliin kaikki paitsi nännin nyppylä ja pillun vako näytettiin. Läpi "tanssittiin" Kubrickin tuotanto tavalla, joka tuotti lähinnä myötähäpeää. Kontrasti aikaisempiin esityksiin oli julma: naiset olivat epävarmoja lavalla ja heiluivat ja pälyilivät ympärilleen jatkuvasti. Seksikkäät (alus)vaatteet eivät meinanneet pysyä toivotulla tavalla päällä - tai pikemminkin lähteä sujuvasti päältä, kuten shown ideana oli - vaan pikkupöksyt tuntuivat olevan toiselta puolelta jatkuvasti pyllyvaossa. Luulenpa, että parempaa strippausshowta näkee ruotsinlaivoilla tai vaikka monissa Prahan strippikabareissa, vaikken muista sellaisissa käyneeni.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

Anvil olisi voinut olla suuri metallibändi. Se ei kuitenkaan breikannut 80-luvulla, kuten keikkakumppaninsa Bon Jovi tai Scorpions tai kuten Metallica ja monet muut, jotka pitivät sitä esikuvanaan. Anvil! The Story of Anvil on rockelokuvien tuleva klassikko, jonka on ohjannut bändin entinen roudari, sittemmin muun muassa Spielberg-elokuvan Terminal käsikirjoittaja Sacha Gervasi.

Bändin keulahahmo Lips Kudlow työskentelee catering-palvelussa samalla, kun miljonäärirokkarit Lars Ulrichista Slashiin ylistävät tämän bändiä. Yhtye on kuitenkin painunut unohduksiin. Levyjä on ilmestynyt 12, mutta keikkapaikkana on paikallinen punaniskabaari. Sitten uusi manageri järjestää kiertueen Eurooppaan. Olisiko tässä viimein läpimurron paikka?

Jo Prahassa osoittautuu, että kiertueesta tulee fiasko. Yhtye ei löydä sokkeloisessa vanhassakaupungissa keikkapaikkaa, ja kun konsertti viimein päästään vetämään, palkkaa ei saada. Pinnat kiristyvät, kun bändi myöhästelee junista, nukkuu lentoasemilla ja joutuu soittamaan kellarissa, jossa keikkaa mainostaa käsin piirretty juliste. "Manageri" solkottaa kammottavaa englantia, ja lopulta Lips päätyy Romanian kautta taas päiväduuniinsa Kanadaan.

Uutta levyä pitäisi kuitenkin pukata, ja demo lähetetään toiveikkaana englantilaiselle tuottajalle, joka tuotti Anvilin legendaarisen Metal On Metal -levyn 80-luvulla. Tuottaja innostuukin, ja rahat studiokuluihin saadaan kasattua omalla riskillä. Levy-yhtiötä vaan ei löydy, ja taas on pinna kireällä. Lopulta bändi pääsee kuitenkin jättikonserttiin Tokioon, jossa se soitti viimeksi 25 vuotta sitten.

Elokuva on samalla sekä Spinal Tapin tapaan huvittava että koskettava. Se näyttää jotain oleellista musiikkibisneksestä. Ei riitä, että on hyvä yhtye: täytyy olla myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan - kuten Lemmy toteaa. Managementin täytyy toimia, sillä omillaan yhtye ei voi millään päästä pikkupaikkoja isommille areenoille. Levy-yhtiön täytyy olla valmis satsaamaan yhtyeesen niin, että levyn täytyy olla saatavilla joka ikisestä marketista maan päällä. Homma ei ole helppoa.

Sama pätee tietenkin elokuviin. Popteollisuus on itseään ruokkiva kehä. Anvil on saanut uusia tilaisuuksia tämän elokuvan myötä, mutta bändi myy uusinta levyään vain omien nettisivujensa kautta.

Max Brooks: The Zombie Survival Guide (2003)

Max "Melin poika" Brooksin The Zombie Survival Guide: Complete Protection from the Living Dead on nimensä veroinen eloonjäämisopus zombiehyökkäyksen varalle. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä aiheesta: erilaiset aseet, suojapaikat, varusteet ym. käydään läpi perusteellisesti. Zombiehyökkäyksien historia kerrataan kivikaudesta nykyaikaan. Eloonjääminen zombieden valloittamassa maailmassa saa oman lukunsa.

Kirja on kuivakkaan asiallisesti kirjoitettu, ja mallia on varmasti otettu jenkkien survival-kirjallisuudesta. Monet asiat ovat zombie-asiantuntijoille erittäin tuttuja, mutta kirjan ansio - ja heikkous - on sen perusteellisuudessa. Joku varmasti ottaa tämänkin tosissaan.

Kirjasta on tehty tai tekeillä sarjakuva. Brooks on jo kirjoittanut jatkoa: World War Z: An Oral History of the Zombie War kertoo viimeisimmän maailmansodan tarinan eloonjääneiden haastatteluilla. Siitä on puolestaan tekeillä elokuva.

Hamlet (Prague Shakespeare Festival 18.5.2009)

Hamlet meets Kafka mielisairaalassa. Siinä PSF:n Hamlet ytimekkäästi. Teatterin johtajan Guy Robertsin sovittama, ohjaama ja tähdittämä Hamlet oli aika lailla yhden miehen show, vaikka hän tekee Hamletin toisena produktiona myös täysin yhden miehen showna. Mikäpä siinä, mies on suvereeni näyttelijä ja osaa sovittaa tuhanteen kertaan kalutun klassikon uuteen kuosiin. Pitkästä uraluettelosta löytyy muun muassa 42 teatteripalkintoehdokkuutta.

Esityksen jujuna oli näyttää asiat Hamletin näkökulmasta. Alussa vain Hamlet oli lavalla ja muut näyttelijät olivat parvella yleisön takana. Muut näyttelijät oli puettu sairaanhoitajien asuun, ja muun muassa isän haamua tai tämän veljeä, oletettua murhaajaa ja uutta kuningasta, ei näytetty. Kuten ei muun muassa Ofilian itsemurhaa (joka jätettiin kokonaan pois) tai lopun miekkailukohtausta. Niinpä katsoja saattoi ajatella, että kaikki tapahtui vain Hamletin päässä. Jännite syntyi siitä, että (sovitettu ja lyhennetty) teksti ei tukenut tätä tulkintaa, vaan oli sitä ehtaa vanhaa shakespearekieltä.

PSF on kiertänyt maailmaa esityksiensä kanssa, ja tämän perusteella se voi hyvinkin olla alansa huippuja. Harvoinpa sitä pääsee näkemään vajaalla 8 eurolla pienissä sivuosissa näyttelijöitä, jotka ovat esiintyneet Hollywood-elokuvissakin. Prahan pienen englanninkielisen teatteriskenen vuosittain tarjoamassa reilusti alle kymmenessä näytelmässä tämä on mahdollista. Tähän asti näkemäni esitykset ovat olleet näyttelijäntyön kannalta kaikki aivan erinomaisia.

Mamma Mia! (O2 Arena Praha 17.5.2009)

Olen pitänyt elokuvaversiota jonkinlaisena kyynisyys-mittarina: jos nyrpistät nenääsi Mamma Mialle, olet todennäköisesti menettänyt jotain olennaista itestäsi. En kuitenkaan itsekään pitänyt musikaalia näkemisen (ja varsinkin kalliin lipun) arvoisena edellisvuosien Lontoon-käynneilläni. Elokuvaakaan en katsonut kuin lopulta sattumalta viime syksynä.

Nyt elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin englantilainen elokuva, jättäen jälkeensä Bondit, Titanicit ja kumppanit. Musikaali on pyörinyt vuodesta 1989 ja sen on nähnyt kohta 90 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Prahaan Lontoon esityksen maailmankiertue saapui jo toisen kerran, ja paikkana oli jättimäinen O2-areena, jossa muun muassa AC/DC konsertoi pari kuukautta sitten.

Elokuva toimi musikaalileffana hyvin. Lavalla Mamma Mia toimii vielä paremmin. Se on klassinen musikaali, jonka juonen ei tarvitse häikäistä, mutta jonka henkilöhahmot ja musikaalinumerot ovat vastustamattomia. Abban musiikki toimii jopa paremmin kuin alkuperäisenä, ja niihin on tehty nyansseja. Kappale saattaa feidautua dialogin alle ja jälleen nousta laulunumeroksi. Näyttelijät laulavat paljon paremmin kuin elokuvan Hollywood-tähdet. Koregrafioista muistin taas, ettei musikaali tarvitse välttämättä ammattitanssijoita tai monimutkaisia kuvioita toimiakseen. Tapahtumapaikkana oleva Kreikan saari oli lavastettu aika yksinkertaisesti.

Kontrasti näkemiini tsekkimusikaaleihin oli valtava. Olen nähnyt alkuperäisiin tsekkimusikaaleihin keskittyvässä Hybernia-teatterissa jo kolme musikaalia - Golem, Kolme muskettisoturia ja Dracula - ja vaikka esityksiin riittää paikallista yleisöä, ovat ne olleet järjestään kamalia. Kaikkiin kolmeen historialliseen musikaaliin on järkyttävä syntikkamuzakki tullut nauhalta, kahdessa oli ilmeisesti lapsikatsojia kosiskeleva, täysin tarpeeton kehyskertomus, ja suuria lavarakennelmia kierrätettiin hengästyttävällä vauhdilla (taustanauha ei odota) niin, että tuntui kuin lavasteet olisivat olleet pääosassa. Muskettisotureissa muuten itse muskettisoturit olivat aika lailla sivuosassa. Mutta se tsekkimusikaaleista. En voi oikein suositella.

Mamma Miassa on ymmärretty lajityyppi. Siinä vaihdettiin kulisseja ja tapahtumapaikkoja säästeliäästi. Sympaattisten henkilöhahmojen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Tarinassa ei ollut lainkaan pahiksia, joita usein keinotekoisesti koetetaan lisätä komedioihin "draaman" takia, mutta Mamma Miassa riitti draamaa, jännitteitä ja hauskoja tilanteita. Totta kai se on kevyt komedia, mutta klassinen sellainen.

Deep Purple (Tesla Arena Praha 4.5.2009)

Olen nähnyt nyt Deep Purplen kolme kertaa, ja aina kotikaupungissani. Purple tuntuukin keikkailevan niin loputtomasti, että sen voi nähdä jopa Kotkassa tai Jyväskylässä, missä minä näin sen edellisen kerran 2006. Helsingin konsertti 1993 jäi mieleen Richie Blackmoren viimeisenä keikkana, minkä jälkeen kitaraa on vinguttanut Steve "tilulilu" Morse.

Vaikka Morse on välillä ollut sietämätön - varsinkin verrattuna ylivertaiseen edeltäjäänsä - ovat tämän vuosituhannenkin keikat olleet hyviä kokemuksia. Purple on omasta mielestään livebändi ja sen näkee: lavalla soittajat nauttivat silminnähtäväksi ja jammailevat keskenään. Jopa 1993 keikka jäi mieleen siitä, että Blackmorella ja kumppaneilla oli lavalla hyvä meininki, vaikka välit olivat varmasti menneet jo siviilissä - tästähän yleisö ei vielä keikalla tiennyt mitään. Senaikaiset fiilikset voi tsekata Come Hell Or High Water -dvd:ltä, joka on kuvattu vähän ennen Helsingin keikkaa. Ensimmäisessä biisissä iso B suvaitsee tulla lavalle vasta puolessavälissä Highway Staria ja heittää kuvaajan päälle vesilasin. Haastatteluissa muut jäsenet pitävät B:n käytöstä törkeänä.

2000-luvulla mukaan tuli koskettimiin John Lordin tilalle Don Airey, joka on täyttänyt isot saappaat aivan sympaattisesti. Hän on omaksunut Lordin klassisen tyylin sellaisenaan, ja heittää Suomen keikoilla urkusooloissaan Finlandiaa ja - kuten arvasin - Prahan keikalla Smetanan Moldauta. Mutta se älämälöö, joka syntyi, kun tsekit tunnistivat biisin! Muutenkin prahalaiset taas kerran huusivat ja taputtivat biisien väleissä niin paljon, että korvani soivat pari tuntia keikan jälkeen - ei musiikista, vaan yleisön melusta. Ian Gillankin huusi väliin "amazing!" ja "super!" (joka on tsekkiä).

Keikkalista ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Monta biisiä uusimmalta (2005) Rapture Of The Deep -levyltä, joka on parasta Purplea 20 vuoteen, ja väliin klassikoita. Tulin muuten siihen tulokseen, että Purplen paras biisi on Perfect Strangers. Siis niinkuin tiedoksi kaikille. No niin, nyt se on sanottu.

Stanislav Lem: Rauha maassa (1984)

Lemin tieteisromaani perustuu kahdelle "jujulle". Ensinnäkin ihmiskunta on siirtänyt sotavarustelun kuuhun, jossa aseet on automatioitu ja jonne ihmisiltä on pääsy kielletty. Tästä aiheutuu luonnollisesti ongelma, jota selvittämään lähetetään agentti Ijon Tichy, jonka aivopuoliskot ovat erotetut eikä hän siis hallitse itseään kokonaan.

Rauha maassa on ilmeisesti ja toivottavasti Lemin vähiten onnistuneita teoksia, sillä se on sekava ja pitkästyttävä. Se on myös viimeinen Lemin suomennettu romaani. Kappaleet jakautuvat kummallisesti päähenkilön sisäiseen dialogiin (kirjaimellisesti), maailman tilan kuvailuun ja varsinaiseen juoneen, joka ei ole kummoinen. Lem ei nivo näitä elementtejä yhteen, kuten kirjoittamisen peruskursseilla opetetaan. Siksi pitkäpiimäistä jaksoa saattaa seurata lyhyt herkullinen katsaus maailman tilasta ja kaikesta "uudesta" parhaaseen scifityyliin. Pahimmillaan Lem käyttää lauseita tapaan "kuuhun oli tehty keinotekoisesti maan kaltainen painovoimakenttä, vaikken muistakaan miten". Luulisi scifigurun keksivän parempaakin. Lem kyllä keksii hurjan määrän uusissanoja, mutta näin reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen suurin osa niistä ei kuulosta kovin freeseiltä.

Kirjan pitäisi olla satiiri, mutta se ja oletettu rauhansanoma hukkuvat huonoon kirjoittamiseen.

X-Men Origins: Wolverine (2009)

Kun luin, että amerikkalainen elokuvakriitikko on erotettu tämän elokuvan arvostelemisesta, piti minunkin katsoa leffa ja kirjoittaa siitä. Kyseessä on internet-vuotojen uusin ennätys, kun leffan dvd-tasoinen työkopio vuosi nettiin viikko sitten. Elokuva virallinen julkaisu on vasta tämän kuun lopussa, joten elokuva tuli nettilevitykseen kuukausi ennen ensi-iltaa.

Työkopio tarkoittaa sitä, ettei tämä ole lopullinen versio elokuvasta. Se tekeekin tästä varsin mielenkiintoisen katsomiskokemuksen. Joitain tietokone-efektejä puuttuu, joten näyttelijöitä pitävät vaijerit saattavat näkyä, Wolverinen "kynnet" näyttävät useimmiten kököiltä ja muutamassa action-kuvassa välähtää keskeneräinen kökköanimaatio tai -tausta. Näin niitä elokuvia tehdään.

Tervetuloa erottamaan minut, Hollywood! Toisaalta harvempi elokuva pääsee historiaan jo ennen ensi-iltaansa. Ihan hyvin keskinkertaiselta toimintaelokuvalta.

Henning Mankell: Hymyilevä mies (1994)

Olen lukenut jo useamman Wallander-dekkarin ja nähnyt sekä ruotsalaisia Rolf Lassgårdin että Krister Henrikssonin sekä viimeisimpänä englantilaisia, Kenneth Branaghin tähdittämiä Wallander-elokuvia. (Herrat kuvissa samassa järjestyksessä). Viimeksi mainitut, Ruotsissa 2008 kuvatut, mutta englanniksi puhutut kolme elokuvaa nostattivat Wallander-kuumetta maailmallakin ennätyssuureksi.

Vaikka olen siis jo vanha tuttu rikoskomisario Kurt Wallanderin kanssa, en voi sanoa, että muistaisin yhtään juonikuviota näistä tapauksista. Mankell kirjoittaa vetävästi, muttei kovin tiiviisti. Kirjat ovat paksuja. Tärkeämpää tuntuukin olevan dekkareiden tapauksessa taas kerran henkilöhahmot ja tunnelma. Wallander ei ole omaperäinen dekkarihahmo nuhjuineen, alkoholiongelmineen ja vaikeine ihmissuhteineen. Pikemminkin Wallander on dekkarin perikuva, klisee. Myöskään pieneen ruotsalaiseen Ystadin kaupunkiin sijoittuvat murha- ja rikosaallot eivät tunnu pidemmän päälle uskottavilta.

Silti Wallander on onnistunut ja supersuosittu hahmo. Ja silti joudun kysymään, haaskaanko aikaani, kun luen tällaisia paksuja opuksia. Tästäkään ei jäänyt mitään muuta mieleen, kuin että kirjan nimi paljastaa syyllisen.

Juhani Seppänen: Selvästi juovuksissa (2006)

Olen koettanut välttää tätä myyntimenestystä - en sen aiheen, vaan kirjoittajan takia. Olin joskus vuosia sitten tämän kanssa tekemisissä lyhyen ajan, eikä hän tehnyt vaikutusta. Hän oli myös selvästi juovuksissa.

Olisin silti halunnut pitää tästä kirjasta - sen aiheen takia. Olisin halunut, että se olisi muuttanut suhteeni alkoholiin, kuten takakannessa "varoitetaan". Mutta ei. Kirja alkaa suhteellisen vetävästi. Entinen viinisnobi, nykyinen lääkäri-perheenisä-kirjoittaja huomaa juovansa liikaa (tai ainakin vaimo sanoo niin) - jopa kuusi isoa olutta päivässä, ja päättää olla vuoden juomatta. Katastrofi koittaa, kun hän lipsahtaa juomaan pari olutta.

Sekava rakenne vuorottelee päiväkirjan ja faktatiedon välillä. Kun raittiuspäiviä tulee tarpeeksi, kirjoittaja syyllistyy uskoontulleiden perisyntiin, eli alkaa saarnata siitä, miten alkoholi (kirjoittajalle etanoli) on kaiken pahan alku ja juuri. Omasta totuudesta tulee yleispätevä totuus. Loppuosa kirjasta on tätä tiukkapipoista ja yksisilmäistä saarnaa niin, että viimeiset 50 sivua ovat jo kiusallista ja ikävää luettavaa. Seppäsen sanoma on, että viina on myrkkyä eikä kenenkään pitäisi juoda sitä. Tätä toistetaan loputtomiin. Samalla moralisoidaan sillä, miten vaikkapa suomalainen kirjallisuus perustuu viinalle, miten Suomen valtio rahastaa tällä myrkyllä ja miten alkoholista on tehty rituaali, joka kuuluu niin moneen (huonoon) asiaan teinien aikuistumisriiteistä eri juhlatilanteisiin. Alkoholi kuuluu tosiaan liian moneen sosiaaliseen tilanteeseen, mutta kirjoittajan metodi demonisoida ei edistä asiaa lainkaan. Toisaalta kirja on ollut myyntimenestys, ja ehkäpä moni tarvitsee tällaista tapaa "kääntää luutuneet asiat nurin" (takakannen tekstistä). Kuulin kerran vitsin siitä, miten juoppona tunnettu rocktähti alkoi kolmen päivän raittiuden jälkeen saarnata siitä, miten mahtavaa oli olla selvin päin. Tämä on pitkitetty versio aiheesta.

Thriller Live! (Prahan Kongressikeskus 2.4.2009)

Michael Jacksonin musiikkiin perustuvaa Thriller Livea mainostettiin Broadway-musikaalina. Produktion kotisivut kuitenkin sijoittivat esityksen nykyään Lontoon West Endiin ja kertoivat, että samanaikaisesti toinen versio showsta kiertää Englantia ja Eurooppaa. Tämä kakkosversio nähtiin Prahan kongressikeskuksessa.

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat - joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) - eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä.

Tästä harhaanjohtavasta mainonnasta huolimatta ilta oli aivan mukiinmenevä show, varsinkin, jos känninen ja meluava jenkkiteinilauma ei olisi sattunut istumaan viereeni. Tällaisia covertribuuttejahan tehdään sitä varten, koska tällä tavalla päästään mahdollisimman lähelle "aitoja" live-elämyksiä, joita ei ole enää mahdollista kokea. Jonkinlaisia aikatrippejä nostalgian lähteille.

Hauskimmillaan show oli aivan alussa, kun "nuori Michael" ja "Jackson Five" (kuvassa) pääsivät vauhtiin leveine lahkeineen. Bändi soitti tietenkin rautaisesti alkuperäisversioita mukaillen niin, että välillä se kuulosti aivan playbackilta. Tanssijat ja laulajat olivat myös alansa huippuja, vaikka solistit eivät tietenkään päässeet tiukimpiin alkuperäissfääreihin. Show muistutti, että Michael Jackson on tehnyt myös funkya musiikkia ennen viime vuosien sähläilyjä. Tosin mukaan mahtui myös paljon yhdentekeviä lollotuksia. Lopuksi kultiin ennalta-arvattavasti Billie Jean, Thriller sekä Bad, eikä harmittavasti Jacksonsien 1985 hittiä State Of Shock, jonka Michael lauloi Mick Jaggerin kanssa.

Prague In The Shadow Of Swastika: A History Of The German Occupation 1939-1945 (MacDonald & Kaplan 2001)

Aloitin tutustumisen uuteen kotikaupunkiini sen synkimmästä vaiheesta, natsien miehityksestä. Isokokoinen parisataasivuinen, ytimekkäästi kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja tarjoaa pikapaketin tuohon aikakauteen. Tsekiksi aiheesta on takuulla kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Länsivallat "lahjoittivat" Tsekkoslovakian Saksalle maaliskuussa 1939. Tämä petos avitti osaltaan kommunistien valtaantuloa 1948, vaikka amerikkalaiset pettivät vielä sodan viimeisinä päivinä jenkkien apua odottaneet prahalaiset. Pattonin panssarit pysähtyivät Plzeniin, ja puna-armeija saattoi "vapauttaa" Prahan jo sodan hävinneiltä saksalaisilta.

Vuosien 1939-45 väliin mahtuu tietenkin natsien valtakausi. Hitler ei luottanut tsekkeihin, jotka olivat ensimmäisessä maailmansodassa vaihtaneet puolta, eikä tsekkejä värvätty natsi-Saksan armeijan riveihin. Koska tsekit olivat Hitlerinkin mukaan hyvää tekniikka- ja työväkiainesta, uudelleennimetyn Böömi/Määrin -protektoraatin kansalaiset saivat kantaa kortensa ketoon Saksan sotateollisuuden palveluksessa. Nykyään talousvaikeuksissa painiskeleva Skoda tuotti tuolloin liukuhihnoillaan menestyksekkäästi panssarivaunuja.

Tsekit (ja slovakit) eivät tunteneet kuuluvansa uuteen ja mahtavaan 3. valtakuntaan, vaan toivoivat saksalaisten tappiota. Aluksi protesteja esitettiin julkisestikin, mutta sodan käynnistyessä natsihallinto lopetti kaiken vastarinnan kovimman kautta. Kun varsinainen natsin stereotyyppi kaikkein kammottavimmissa mielessä, SS-päällikkö Reinhard Heydrich (kuvassa oikealla), murhattiin 1942, saksalaisten kosto oli hirvittävä maailmanhistoriallisella tasollakin.

Oma lukunsa oli tietenkin juutalaisten kohtalo. Tsekkoslovakiassa kauttakulkuleirinä käytettiin Therezinin linnoituskaupunkia, joka naamioitiin välillä "juutalaisten paratiisiksi" punaisen ristin harhauttamiseksi. Päämääränä olivat idän tuhoamisleirit, jonne suurin osa maan juutalaisista katosi. Prahassa taas Josefhov säilyi ainutlaatuisena koskemattomana juutalaiskaupunginosana, kun natsit keräsivät sinne juutalaisaarteita tulevaa tuhotun rodun museota varten!

Sota-aikana tsekin elokuvateollisuus tuotti menestyksellisesti sirkushuveja tehtaissa nääntyville ihmisille, sillä Göbbelskin oli sitä mieltä, ettei töitätekevä kansa jaksa ikuisesti ilman viihdettä. Kun sodan loppupuolella viihdekin alkoi hiipua, syntyi vauvabuumi, kun seksistä tuli ainoaa tarjolla olevaa huvitusta. Raskauden avulla naiset saivat myös vapautuksen tehdastyöstä. Kun pienestäkin vastarinnasta tuli hengenvaarallista paitsi itselle, myös koko suvulle, tsekit kehittivät tällaisia passiivisen vastarinnan muotoja. Tsekkipoliisi antoi välillä apua vastarintaliikkeelle, mutta maksoi siitä myös välillä kovimman kautta.

Varsin surullinen on sodan loppunäytös, jonka piti merkitä Tsekkoslovakian vapauttamista. Hitler oli tässä vaiheessa jo kuollut, mutta Praha oli ainoa saksalaisten edelleen miehittämä eurooppalainen pääkaupunki. Sekä tsekit että saksalaisetkin toivoivat amerikkalaisten tulevan ja säästävän heidät neuvostoliittolaisilta, mutta Eisenhowerin käskyn - ja Stalinin vaatimuksen - mukaan Pattonin panssarit pysähtyivät ennen Prahaa, jolloin puna-armeija saattoi "vapauttaa" pääkaupungin. Jenkkien toisesta petoksesta ja sankarillisen punakoneen välttämättömästä avusta tuli sodan jälkeen virallinen Totuus. Todellisuudessa kommunistinen vastarintaliike ei olisi pystynyt vapauttamaan Prahaa ilman ei-kommunistien apua. Saksalaisten puolella taistellut venäläiskaarti käänsi kelkkansa ja osoittautui elintärkeäksi Prahan vapauttamiselle. Myöhemmin amerikkalaiset luovuttivat nämä sankarit venäläisille, ja heidät murhattiin isänmaan pettureina. Sodan viimeisiin, turhiin päiviin ja uhreihin kuului muun muassa panttivankina pidettyjen lasten ja naisten sekä toisaalta saksalaisten sotilaiden kylmäveristä murhaamista. Viimeisinä tekoinaan Prahassa saksalaiset hajottivat vanhankaupungin aukion astronomisen kellon ja sytyttivät aukion historialliset rakennukset palamaan.

Tragedia ei päättynyt sodan loppumiseen ja Tsekkoslovakian vapauttamiseen natsivallasta. Miljoona saksalaista ajettiin maasta seuraavan vuoden aikana. Toiset joutuivat kaivamaan oman hautansa tai kärsimään Terezinin keskitysleirillä, eikä tässä loppunäytöksessä useimmiten katsottu henkilön tekoja miehityksen aikana, vaan kansallisuutta. Koston vuosia kesti 1948 asti, jolloin kommunistit nousivat valtaan ja "vakauttivat" olot seuraaviksi neljäksi vuosikymmeneksi.

Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja (2007)

Onpa masentava kirja jo lähtökohtaisesti, kun tietää, mitä kirjoittajalle tapahtui. Mutta vielä masentavampaa on kirjan lukeminen. Venäjällä tuntuisi menevän kaikki päin helvettiä. Kansa kärsii, kun kyyniset virkamiehet käärivät rahat taskuihinsa ja "turvallisuuspalvelu" murhaa omia kansalaisiaan.

Mietin, miten tilanteeseen voi suhtautua itse kyynistymättä? Usein tulee mieleen, että "venäläiset saavat sitä mitä haluavat", ja niin tuntuu epäilevän myös Politkovskaja itsekin. Hän toistaa usein, etteivät venäläiset nouse barrikadeille ennen kuin heidän arimpaan kohtaansa, lompakkoon, isketään. Kukaan ei nouse puolustamaan toisia ellei hänellä ole oma lehmä ojassa. Toisinajattelijat vaiennetaan, tapetaan tai otetaan Kremlin syleilyyn. Vaaleja lopetetaan "turhina" ja siellä, missä niitä edelleen pidetään, ne ovatkin lähinnä vitsejä. Toisinajattelijoita vähätellään myös sillä, että he saavat muka rahoitusta ulkomailta. Tilanne muistuttaa kuuluisaa lausetta natsiajalta, kun kukaan ei noussut puolustamaan muiden oikeuksia ja viimein myös kertojaa tultiin noutamaan. Rasistiset ja fasistiset ajatukset ovat arkea, kun Tsetseniassa käydään "terrorisminvastaista sotaa" ja ihmisoikeuksia ei tunneta edes oman kansan keskuudessa. Kansan kannattama "Venäjä venäläisille" -iskulause ei jätä maahan tilaa tsetseeneille, vaikka hekin ovat virallisen totuuden mukaan venäläisiä! Kaikki tämä on ollut tuttua uutisista vuosien ajan, mutta yhtä lohduttomalta ja johdonmukaiselta satunnainen uutisointi ei tietenkään vaikuta.

Politkovskaja ennusti myös, ettei ollut itse näkemässä nykyjärjestelmän romahdusta ja että Putinin presidenttikausien jälkeinen aika toi nukkepresidentit Kremliin. Onneksi en ole venäläinen.

Päivi Kannisto: Kullattu kakkalapio (2007)

Tämäpä oli iloinen yllätys. Satiirisia juttuja ympäri maailman. Hauskin oli brasilialaisen matkailuyrittäjän (lue huijarin) opas, joka varmasti pätee aika moneen paikkaan. Suosittelen. Hyvää ei tarvitse kommentoida enempää.

Ska-P (10.2.2009 Tesla-Areena, Praha)

Espanjan Selkkaus ja ska-punkin Beatles Ska-P veti hurmiollisen konsertin täydelle Tesla-areenalle. Halli on Sparta Prahan kotijäähalli, mikä kertoo jotain keikan mittakaavasta. Ska-P laulaa espanjaksi, mikä ei ole estänyt sen jättisuosiota muun muassa Ranskassa tai Tsekissä. Yhtye on toisaalta kielensä myötä suosittu myös latinalaisessa Amerikassa.

En ehtinyt kulla lämmittelybändejä (hauskannimiset Prague Ska Conspiracy ja Fast Food Orchestra), koska jonotin ensin sisään ja sitten olutta etanavauhdilla etenevissä jonoissa. Paikkalippuja ei ollut, ja päädyin suhteelliseen hyvään paikkaan katsomon sivulle. Ajattelin, että olisin voinut istua suurimman osan konsertista, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Kun bändi tuli vihdoin lavalle, koko jäähallissa ei ollut yhtään istuvaa ihmistä, eikä koko keikan aikana. Yleisö oli hurmoksessa ja jaksoi hyppiä koko kaksi tuntia. Itse asiassa en ole tainnut olla yhtä hurmiollisessa konsertissa kuin ehkä kerran, kun Ramones oli Tavastialla. Nyt vain mittakaava oli suurempi. Itse keikka oli täyttä hittiputkea alusta loppuun, ja kun bändi muun muassa laulattaa LE-GA-LI-ZA-CIONia, ruohon katku oli runsas ja paikalliseen tapaan hallissa pössyteltiin aivan vapaasti. Kappaleissa USA ja katolinen kirkko saivat kyytiä useaan kertaan ja sanoituksissa ylistettiin vallankumousta, anarkiaa ja muita hyviä asioita. Toinen laulaja (pelle, joka irvistää kuvassa) piti showmeininkiä yllä pukeutumalla joissain kappaleissa muun muassa setä Samuliksi, palestiinalaistaistelijaksi ja totta kai papiksi.

Skamusiikissa (joka on periaatteessa humppaa; asia, mitä Eläkeläiset ei näytä koskaan tajunneen) musiikin itseään toistavuus vältetään muuttamalla perinteinen 2/4-tempo välillä 4/4-osaksi. Ska-P osaa tämän erinomaisesti ja muuttaa tahtia joissain biiseissä vielä valssiksi. 4/4-kertosäkeet ovat Ska-P:llä erittäin tarttuvia, mikä ei ole tietenkään haitannut bändin suosiota. On jopa hämmentävää kuulla, miten ihmiset, jotka eivät taatusti osaa espanjaa, laulavat konserteissa - tässä ja videolla ilmestyneessä, ranskassa kuvatussa Incontrolable-julkaisussa - koko kaksituntisen keikan läpi espanjaksi.

Konsertista löytyy videona youtubesta liuta kappaleita eri ihmisten kuvaamina.

Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen (2007)

Kotiteollisuus-yhtyeen laulajasta tuli sitten menestyskirjailija kun tämän kolumneja julkaistiin ihan kansien välissä. Kolumneissaan Hynynen ruotii aikamme ilmiöitä omalla äijätyylillään, mutta tekee sen omasta näkökulmastani - samanikäisenä antiporvarina - hyvin yllätyksettömästi. Hupaisinta (tahattomasti) on, että Hynynen kritisoi muun muassa äijäilyä - ollen itse mukana kahtena vuonna esitetyssä ÄIJÄT-ohjelmassa - turhia julkkiskirjailijoita (miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, mikä Hynystä vituttaa?) sekä muun muassa perhe-elämää ja lasten hankkimista (Hynynen on itse isä). Ja niin poispäin. En löytänyt tästä itseironiaa.

Joitakin nämä voivat kai närkästyttää ja joitakin naurattaa, se kai on ollut juuri tarkoituskin. Minulle tuli lähinnä myötähäpeä sekä yleisön että kirjoittajan puolesta. Nämä kun ovat samaa sarjaa Hynysen kritisoiman seiskajulkisuuden ja -kirjallisuuden kanssa. Satuin vielä kuuntelemaan tämän kirjoittajan itsensä lukemana äänikirjana, jonka välissä Hynynen aukoo kaljapulloja, kiroilee miten vaikealukuista (!) tekstiä on kirjoittanut ja kiroilee välissä muuten vain. Mitään ei ole tietenkään leikattu pois, koska tämähän on sitä Hynynen-brändiä, jota kansa haluaa. Mies taitaa olla lievästi roolinsa vanki, samanlainen turha julkkis, joita hän itse pilkkaa. Hynysen yleisö vain on eri kuin kirjassa mainitulla Jasmin Mäntylällä.

"Parempi kuin Juha Vuorinen", todettiin eräässä kritiikissä. Vertaus kertoo jotain sekä kohdeyleisöstä että kirjan tasosta.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Kriitikoiden ja lukijoiden ylistämä bestseller Tuhat loistavaa aurinkoa on loppujen lopuksi jotain maailmasta ja Afganistanin lähihistoriasta tietävälle aikamoinen kliseiden kavalkaadi. Kaikki menee perseelleen ellei ole jo valmiiksi sitä. Näkökulma on kahden naisen, jotka tietenkin ovat sukupuolensa ja asuinpaikkansa (Kabul) puolesta maailman alistetuimmassa asemassa jo lähtökohtaisesti.

Lukija juoksutetaan Afganistanin viimeisten kolmenkymmenen vuoden läpi: ensiksi Neuvostoliiton miehityksen, sitten heimopäälliköiden sodat, sitten talibanien hirmuhallinto ja lopuksi tirautetaan lukijan kyynel toivolla paremmasta 9/11 jälkeen. Kun näkökulma on naisen, tämä totta kai naitetaan 15-vuotiaana vanhukselle, joka pieksee häntä, pakottaa pukeutumaan burkhaan jne. Kaikki menee päin vittua niin yksityiselämässä kuin koko maassa. Kaikki kerrotaan tunteisiin vetoavalla tavalla, joka on saanut naiset ympäri maailmaa kirjaimellisesti itkemään ja lukemaan kirjaa. Loppujen lopuksi kirjan sanoma on seuraava: myös afganistanilaiset naiset ovat ihmisiä. Voiko Afganistanista kertova kirja oikeastaan kliseisemmäksi mennä?