Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja (2007)

Onpa masentava kirja jo lähtökohtaisesti, kun tietää, mitä kirjoittajalle tapahtui. Mutta vielä masentavampaa on kirjan lukeminen. Venäjällä tuntuisi menevän kaikki päin helvettiä. Kansa kärsii, kun kyyniset virkamiehet käärivät rahat taskuihinsa ja "turvallisuuspalvelu" murhaa omia kansalaisiaan.

Mietin, miten tilanteeseen voi suhtautua itse kyynistymättä? Usein tulee mieleen, että "venäläiset saavat sitä mitä haluavat", ja niin tuntuu epäilevän myös Politkovskaja itsekin. Hän toistaa usein, etteivät venäläiset nouse barrikadeille ennen kuin heidän arimpaan kohtaansa, lompakkoon, isketään. Kukaan ei nouse puolustamaan toisia ellei hänellä ole oma lehmä ojassa. Toisinajattelijat vaiennetaan, tapetaan tai otetaan Kremlin syleilyyn. Vaaleja lopetetaan "turhina" ja siellä, missä niitä edelleen pidetään, ne ovatkin lähinnä vitsejä. Toisinajattelijoita vähätellään myös sillä, että he saavat muka rahoitusta ulkomailta. Tilanne muistuttaa kuuluisaa lausetta natsiajalta, kun kukaan ei noussut puolustamaan muiden oikeuksia ja viimein myös kertojaa tultiin noutamaan. Rasistiset ja fasistiset ajatukset ovat arkea, kun Tsetseniassa käydään "terrorisminvastaista sotaa" ja ihmisoikeuksia ei tunneta edes oman kansan keskuudessa. Kansan kannattama "Venäjä venäläisille" -iskulause ei jätä maahan tilaa tsetseeneille, vaikka hekin ovat virallisen totuuden mukaan venäläisiä! Kaikki tämä on ollut tuttua uutisista vuosien ajan, mutta yhtä lohduttomalta ja johdonmukaiselta satunnainen uutisointi ei tietenkään vaikuta.

Politkovskaja ennusti myös, ettei ollut itse näkemässä nykyjärjestelmän romahdusta ja että Putinin presidenttikausien jälkeinen aika toi nukkepresidentit Kremliin. Onneksi en ole venäläinen.

Päivi Kannisto: Kullattu kakkalapio (2007)

Tämäpä oli iloinen yllätys. Satiirisia juttuja ympäri maailman. Hauskin oli brasilialaisen matkailuyrittäjän (lue huijarin) opas, joka varmasti pätee aika moneen paikkaan. Suosittelen. Hyvää ei tarvitse kommentoida enempää.

Ska-P (10.2.2009 Tesla-Areena, Praha)

Espanjan Selkkaus ja ska-punkin Beatles Ska-P veti hurmiollisen konsertin täydelle Tesla-areenalle. Halli on Sparta Prahan kotijäähalli, mikä kertoo jotain keikan mittakaavasta. Ska-P laulaa espanjaksi, mikä ei ole estänyt sen jättisuosiota muun muassa Ranskassa tai Tsekissä. Yhtye on toisaalta kielensä myötä suosittu myös latinalaisessa Amerikassa.

En ehtinyt kulla lämmittelybändejä (hauskannimiset Prague Ska Conspiracy ja Fast Food Orchestra), koska jonotin ensin sisään ja sitten olutta etanavauhdilla etenevissä jonoissa. Paikkalippuja ei ollut, ja päädyin suhteelliseen hyvään paikkaan katsomon sivulle. Ajattelin, että olisin voinut istua suurimman osan konsertista, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Kun bändi tuli vihdoin lavalle, koko jäähallissa ei ollut yhtään istuvaa ihmistä, eikä koko keikan aikana. Yleisö oli hurmoksessa ja jaksoi hyppiä koko kaksi tuntia. Itse asiassa en ole tainnut olla yhtä hurmiollisessa konsertissa kuin ehkä kerran, kun Ramones oli Tavastialla. Nyt vain mittakaava oli suurempi. Itse keikka oli täyttä hittiputkea alusta loppuun, ja kun bändi muun muassa laulattaa LE-GA-LI-ZA-CIONia, ruohon katku oli runsas ja paikalliseen tapaan hallissa pössyteltiin aivan vapaasti. Kappaleissa USA ja katolinen kirkko saivat kyytiä useaan kertaan ja sanoituksissa ylistettiin vallankumousta, anarkiaa ja muita hyviä asioita. Toinen laulaja (pelle, joka irvistää kuvassa) piti showmeininkiä yllä pukeutumalla joissain kappaleissa muun muassa setä Samuliksi, palestiinalaistaistelijaksi ja totta kai papiksi.

Skamusiikissa (joka on periaatteessa humppaa; asia, mitä Eläkeläiset ei näytä koskaan tajunneen) musiikin itseään toistavuus vältetään muuttamalla perinteinen 2/4-tempo välillä 4/4-osaksi. Ska-P osaa tämän erinomaisesti ja muuttaa tahtia joissain biiseissä vielä valssiksi. 4/4-kertosäkeet ovat Ska-P:llä erittäin tarttuvia, mikä ei ole tietenkään haitannut bändin suosiota. On jopa hämmentävää kuulla, miten ihmiset, jotka eivät taatusti osaa espanjaa, laulavat konserteissa - tässä ja videolla ilmestyneessä, ranskassa kuvatussa Incontrolable-julkaisussa - koko kaksituntisen keikan läpi espanjaksi.

Konsertista löytyy videona youtubesta liuta kappaleita eri ihmisten kuvaamina.

Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen (2007)

Kotiteollisuus-yhtyeen laulajasta tuli sitten menestyskirjailija kun tämän kolumneja julkaistiin ihan kansien välissä. Kolumneissaan Hynynen ruotii aikamme ilmiöitä omalla äijätyylillään, mutta tekee sen omasta näkökulmastani - samanikäisenä antiporvarina - hyvin yllätyksettömästi. Hupaisinta (tahattomasti) on, että Hynynen kritisoi muun muassa äijäilyä - ollen itse mukana kahtena vuonna esitetyssä ÄIJÄT-ohjelmassa - turhia julkkiskirjailijoita (miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, mikä Hynystä vituttaa?) sekä muun muassa perhe-elämää ja lasten hankkimista (Hynynen on itse isä). Ja niin poispäin. En löytänyt tästä itseironiaa.

Joitakin nämä voivat kai närkästyttää ja joitakin naurattaa, se kai on ollut juuri tarkoituskin. Minulle tuli lähinnä myötähäpeä sekä yleisön että kirjoittajan puolesta. Nämä kun ovat samaa sarjaa Hynysen kritisoiman seiskajulkisuuden ja -kirjallisuuden kanssa. Satuin vielä kuuntelemaan tämän kirjoittajan itsensä lukemana äänikirjana, jonka välissä Hynynen aukoo kaljapulloja, kiroilee miten vaikealukuista (!) tekstiä on kirjoittanut ja kiroilee välissä muuten vain. Mitään ei ole tietenkään leikattu pois, koska tämähän on sitä Hynynen-brändiä, jota kansa haluaa. Mies taitaa olla lievästi roolinsa vanki, samanlainen turha julkkis, joita hän itse pilkkaa. Hynysen yleisö vain on eri kuin kirjassa mainitulla Jasmin Mäntylällä.

"Parempi kuin Juha Vuorinen", todettiin eräässä kritiikissä. Vertaus kertoo jotain sekä kohdeyleisöstä että kirjan tasosta.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Kriitikoiden ja lukijoiden ylistämä bestseller Tuhat loistavaa aurinkoa on loppujen lopuksi jotain maailmasta ja Afganistanin lähihistoriasta tietävälle aikamoinen kliseiden kavalkaadi. Kaikki menee perseelleen ellei ole jo valmiiksi sitä. Näkökulma on kahden naisen, jotka tietenkin ovat sukupuolensa ja asuinpaikkansa (Kabul) puolesta maailman alistetuimmassa asemassa jo lähtökohtaisesti.

Lukija juoksutetaan Afganistanin viimeisten kolmenkymmenen vuoden läpi: ensiksi Neuvostoliiton miehityksen, sitten heimopäälliköiden sodat, sitten talibanien hirmuhallinto ja lopuksi tirautetaan lukijan kyynel toivolla paremmasta 9/11 jälkeen. Kun näkökulma on naisen, tämä totta kai naitetaan 15-vuotiaana vanhukselle, joka pieksee häntä, pakottaa pukeutumaan burkhaan jne. Kaikki menee päin vittua niin yksityiselämässä kuin koko maassa. Kaikki kerrotaan tunteisiin vetoavalla tavalla, joka on saanut naiset ympäri maailmaa kirjaimellisesti itkemään ja lukemaan kirjaa. Loppujen lopuksi kirjan sanoma on seuraava: myös afganistanilaiset naiset ovat ihmisiä. Voiko Afganistanista kertova kirja oikeastaan kliseisemmäksi mennä?

Jo Nesbø: Punarinta (2000)

Jo Nesbøn (sovitaan tästä lähtien JN, koska ei noita norjalaisia o-kirjaimia toista Erkkikään) Harry Hole -kirja oli miellyttävä kokemus kymmenien keskinkertaisten dekkareiden jälkeen. Vaikka Punarinta on lähes tiiliskivi, sitä luki mielellään pitkään.

JN oli Norjassa julkkis muusikkouransa takia jo ennen kirjailijaki ryhtymistään. Nyt hän on syystä Pohjoismaiden palkituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita. Hänen luomansa etsivä Harry Hole on - yllätys yllätys - alkoholismin partaalla tasapainoileva loistava etsivä.

Vaikka lähtökohta ei ole lainkaan omaperäinen, JN onnistuu kertomaan tarinansa erittäin hyvin. Punarinnassa taustatarina vie aina Toiseen maailmansotaan ja norjalaisiin SS-miehiin. Vaikka loppu menee vähän liian ilkkaremekseksi, on Harry Hole miellyttävä uusi tuttavuus.

The Big Red One - Reconstuction (1980/2005)

Samuel Fullerin Big Red One on selkeästi toiminut esikuvana sitä seuranneille sotaelokuville - kuten Saving Private Ryanille ja Taistelutoverit-sarjalle. Vastaavuudet eivät toisaalta ole ihmeitä, koska kaikki kolme perustuvat tositapahtumiin ja sotakuvaajana toimineen Fullerin kohdalla myös omakohtaisiin kokemuksiin.

Fullerin visio saatiin nähdä kokonaisuudessaan vasta 25 vuotta alkuperäisen, kovasti leikellyn teatteriversion ja 8 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Uusi rekonstruktoitu versio on 50 minuuttia pidempi ja huomattavasti järeämpi kokemus kuin kastroitu kevytversio. Esimerkiksi loppupuolen Hitler-youth -lapsisotilaan kuritus on aivan mainio sodan mielettömyyden ilmaisu.

Valitettavasti Fullerin visiolla oli käytännön ongelma: budjetin pienuus näkyy välillä hieman koomisinakin kuvina. Erään saksalaistankin "kulissi" on kuin suoraan Ed Woodin tuotannosta: naamiointiverkon suojasta törröttävä tykinpiippu. Tankkifriikeille elokuva on epäuskottava, koska se esittää israelilaisia (!!) tankkeja saksalaisina tiikereinä. Kuvauksia tehtiin muuten juuri Israelissa, jossa paikalliset statistit lukivat tauoilla Talmudia natseiksi pukeutuneina!

Big Red One vie viisi miestä läpi Afrikan ja Euroopan sotanäyttämöiden tutut kohtaukset: invaasiot Afrikkaan, Sisiliaan ja Normandiaan. Sieltä saksalaisten viimeiseen Ardennien hyökkäykseen ja Saksan kautta Tsekkoslovakian Falkenaun tuhoamisleirille, jonne Fullerkin sotakuvaajana päätyi.

Che, part one (2008)

Steven Soderberghin ohjaama, Che Guevarasta kertova espanjankielinen yli nelituntinen mammuttielokuva on jaettu nykytyyliin kahteen osaan. Pääosassa on rooliin mainiosti istuva Benicio del Toro, joka on monen elämäkertaelokuvan tyyliin - parhaana esimerkkinä Val Kilmerin Jim Morrison Doors-elokuvassa - varmasti parempi kuin esikuvansa. Elokuva perustuu Chen omiin muistelmiin, ja se esitteleekin päähenkilönsä täysin kritiikittömästi, kuten myös muun muassa Fidel Castron ja muut kapinalliset, jotka tämän elokuvan lopussa marssivat Havannaan voittajina.

Kun luin Wikipediasta kuvausta Chestä, oli se paljon särmikkäämpi kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Che piti tiukasta kurista ja kuvitteli, että spartalaisuus sopi siksi kaikille. Silti hän piti addiktiotaan - sikareita ja niiden tuotantoa - sissisodan ehdottomana edellytyksenä. Hän teloitutti omia sotilaitaan tyypillisistä sotarikoksista, mutta myös voiton jälkeen kymmenittäin poliittisia vastustajjia ja muun muassa alaikäisen pojan ruoan varastamisesta. Elokuvassa Che lähes itkee, kun joutuu teloituttamaan petturin. Elokuvassa Che taistelee kaupunkisotaa sankarillisesti eturintamassa, kun jotkut syyttivät häntä taisteluiden johtamisesta takalinjoista.

Silti elokuvaa voi suositella nykynuorille, jotka tuskin tietävät, kenen kuva heidän t-paidoissaan on. Näiden elokuvien myötä Che-kultti vain voimistuu. Kakkososa tulee USAn ensi-iltaan tällä viikolla.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1869)

Tämän kirjan perusteella Jules Verne vaikuttaa aikansa danbrownilta, joka spekuloi mielikuvitusta kiihottavalla tavalla asioista, jotka voisivat olla mahdollisia. Tämä oli moite. Sukelluslaivalla maapallon ympäri tuntuu vanhentuneelta ja uuvuttavalta hämmästyttävien asioiden hämmästelyltä. Siinä mielessä se muistuttaa myös harrypottereita: koko ajan ollaan monttu (eli suu) auki hämmästelemässä uusia ihmeitä.

Kirja on (toivottavasti) poikkeus Vernen uralla. Siinä on minäkertoja, joka ei oikein toimi tämän jatkuvan hämmästelyn takia. Tapahtumia on aika vähän ja mieleeni tuli toinen uuvuttava luentoromaani, Huxleyn Uljas uusi maailma. En ole lukenut Verneä sitten esiteinivuosien, mutta aika on kullannut tämän kirjan tietynlaisen jatko-osan, Salaperäisen saaren ja siitä tehdyn televisiosarjan, nuoruusaikojen suosikeiksi.

Tässä muun muassa pystytetään lippua etelänavalle (kuvassa), jossa on myös hiekkarantoja. Nytpä tiedän myös sen, että kapteeni Nemon nimi tarkoittaa latinaksi "ei kukaan" ja että Verne on maailman eniten käännetyin kirjailija. Onkohan mielikuvitushahmoista kiinnostunut Tuomas Holopainen muuten tehnyt Nightwish-biisinsä Vernen hahmon mukaan?

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille (1964/2006)

Tsekkiläisen Lustigin (s. 1926) tuotantoa leimaa hänen kokemuksensa keskitysleireiltä. Hän ehti olla mm. Terezinin kauttakulkuleirissä, missä kävin viime keväänä, ja Auschwitzissa päästen pakenemaan junamatkalla vielä uudelle leirille.

Rukous Katarzyna Horowitzille on tiivis 170-sivuinen kirja yhdestä absurdista tapahtumasta Auschwitzissa. Sodan loppupuolella saksalainen upseeri kokoaa joukon rikkaita amerikkalaisperäisiä juutalaisliikemiehiä, jotta nämä voisivat ostaa itselleen vapauden. Nuori Katarzyna joutuu tähän peliin mukaan sattumalta, juuri ennen "suihkuun" joutumista.

Lustigin romaani toimisi huomattavasti paremmin teatteriesityksenä kuin romaanina. Vaikka ympärillä on tuhoamisleiri, päähenkilöt pidetään siitä eristyksissä. Etenkin juutalaispohatoita kiristävä natsi pitää sivujen mittaisia monologeja, jotka alkavat toistaa itseään, osin tarkoituksellisestikin. Juutalaisten on pakko myöntyä toistuviin miljoonashekkeihin, jotta taas joku keksitty kulu saadaan katettua ja vapaus tulisi vielä hieman lähemmäksi.

Natsiupseerin vaatimukset käyvät aina vain absurdeimmiksi - mitä hän mitä kohteliaimmin sanankääntein aina valittelee - mutta vangeilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa shekkien kirjoittamista. Välillä juna lähtee pois leiristä, mutta aina se joutuu palamaan jonkin tekosyyn nojalla, ja kun vangit ovat lopulta puilla paljailla, aletaan kiristää heidän sukulaisiaankin. Kun näidenkin rahat ovat loppuneet, juna palaa vielä kerran Auschwitziin, jotta heidät voitaisiin "desinfioida" ennen kuin heidät viedään puolueettomaan Sveitsiin. Tämä kun on natsiupseerin mukaan sveitsiläisten vaatimus...

Rukous Katarzyna Horowitzille ei ole mikään definitiivinen keskitysleiriromaani eikä pyrikään olemaan sellainen. Itäeurooppalaiseen tyyliin se on hieman raskassoutuinen alle 200-sivuiseksi romaaniksikin - koko kirjassa on muun muassa vain kolme lukua, se sisältää romaanille ylipitkiä monologeja ja reilusti yli sivun mittaisia kappaleita. Silti se on Lustigin kuuluisin romaani.

Kirjasta on tehty myös tsekkiläinen TV-sovitus jo 1965.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901-02)

Baskervillen koira on ainoa pitkä Sherlock Holmes -seikkailu ja siksi ainoana romaanina kuuluisin Holmes-kirja. Se myös osoittaa, miten huonosti Holmes toimii pitkänä kirjana ja miten vanhentunutta maailman kuuluisin etsivä nykyään jo on.

Sherlock Holmeseissa minua on pitkään suorastaan ihmetyttänyt se superlatiivien määrä, joka liitetään lähes joka tapaukseen. Tarinan roisto on aina "mitä kammottavin rikollinen", vaikka hän olisi vain tavallinen kiristäjä tai jonkin porvarin kiusallisen salaisuuden paljastaja.

Näsäviisas ja kaikkitietävä Holmes ei kuulu suosikkihahmoihini. Doyle tuntuu nykyään lähinnä aikansa Ilkka Remekseltä ja Holmes epäinhimillisen älykkään Hannibal Lecterin esikuvana.

Far Cry (2004)

Far Crysta tuli jo pitkään hehkutettu kakkososa markkinoille viime syksynä, mutta itse pelasin tätä alkuperäistä joulupyhinä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on trooppiselle saarelle sijoittuva ramboräiskintä, jossa on mysteerin aineksia ja joka päätyy lopulta - hoh hoijaa - hullun tiedemiehen luomien mutanttiörkkien lahtaamiseksi. Siinä välissä suoritetaan erilaisia olettoman juonen kannalta merkityksettömiä tehtäviä ja lahdataan satamäärin tiedemiehen palveluksessa olevia palkkasotureita.

Fr Cryn ansiot ovat sen viihdyttävyydessä, parhaimmillaan se on taas vähän erilaista ensimmäisen persoonan räiskintää kuin mihin on totuttu, mutta muuten se on varsin kliseistä ääninäyttelemiseen ja kummallisine juonenkäänteineen. Juuri kun hyvikset ovat saaneet räjäytettyä ydinpommin (!) saarella, he joutuvatkin seuraavassa välianimaatiossa taas hullun professorin vangiksi. Mukana oleva napapaitainen typykkä on naurettavampi kuin James Bond -elokuvien mallinmittaiset, 20-vuotiaat ydinfysiikan tohtorit, mutta ehkä se kertoo jotain näiden pelien kohderyhmästä. Pelattavaa tässä on keskimääräistä enemmän, ja toinen aikanaan kehuttu asia olivat suhteellisen avoimet kentät, joista voi valita monta reittiä perinteisemmän putkijuoksun sijaan. Viimeisen pomotappelun jätin suosiolla väliin 20 yrityksen jälkeen, koska ne on suunnattu lähinnä virtuaalimasokisteille.

Matti Tulla: On pimeetä ja kaikkee (2008)

Vakiopaineesta tutun Tullan romaani on tyypillinen nuortenromaani, tai oikeastaan teiniromaani: Kaikki ahistaa, kaikki ovat ankeita ja vaikka asiaa olisi, niin mistään ei voida puhua.

Kaksi teiniä lähtee karkuteille Lappiin (miksi ihmeessä; no ainakin siellä on pimeetä ja kaikkee?), sekoilee kiltisti ja päätyy lopulta takaisin yhteen. Kerrontaratkaisu vuorottelee päähenkilöparin välillä, mikä tarkoittaa sitä, että tapahtumat lomittuvat turhaan päällekkäin. Hieman yhdentekevää, mutta helppolukuista eikä kirjaa ole pilattu liialla sivumäärällä.

Full Metal Jacket (1987)

Kaikkien sotaelokuvien äiti. Vietnam-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Lontoossa. Klassikkotason näyttelijäsuorituksia amatööreiltä.

Stanley Kubrickin Full Metal Jacket on myös paljon muuta. Sen kanssa sodan absurdiuden kuvaajana pystyy kilpailemaan vain uusi restauroitu versio Samuel Fullerin Big Red Onesta, missä on omat vikansa. Kubrickin elokuvassa vikoja ei ole.

Koulutuskersanttia (kuvassa) esittävä Lee Emrey tuli leffaan mukaan asiantuntijana, mutta tämä ex-kapiainen ujutti itsensä erääseen elokuvahistorian ikimuistettavimpaan rooliin. Hän improvisoi sellaisia törkeyksiä alun koulutusjaksoon, että käsikirjoitus meni uusiksi. Hänen simputtamaansa alokas Pyleä esittänyt Vincent D'Onofrio tuli pestiin suoraan Hard Rock Cafen poken paikalta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon. Koulutusjakson lopussa alokas Pyle ampuu simputtajansa ja itsensä. Loput tappokoneiksi koulutetut miehet kuskataan Vietnamiin käymään kyynistä sotaa. Tämän elokuvan myötä tähdeksi nousseen Matthew Modinen hahmo joutuu sotareportteriksi, ja sodassahan totuus on aina ensimmäinen uhri.

Mielenkiintoista on, miten Kubrick käytti taas pohjana olleesta romaanista vain ensimmäiset kaksi kolmasosaa. Myös Kellopeli appelsiini jakaantui kirjana kolmeen osaan kuten tämän leffan pohjana ollut Gustav Hasfordin romaani. Viimeinen kolmannes jätettiin molemmista elokuvaversioista pois. Elokuvat ovatkin sitten klassikoita, kirjat muistetaan lähinnä siitä, että Kubrick teki niistä elokuvat. Hasfordin kirjan viimeinen eli kolmas osa on itse asiassa aika turha, vaikka kirjailija saattoi romaanissa kuvata sellaisia asioita, joita Kubrick ei halunnut tai voinut näyttää. Muun muassa elokuvan - ja kirjan toisen osan - lopettava Vietkongin teini-ikäisen naistarkka-ampujan surmaaminen kuvattiin kirjan mukaisesti paljon raaempana, mutta Kubrick jätti naisen pään katkaisun pois elokuvasta. Sen sijaan leffa loppuu Mikki Hiiri -marssiin.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (1994)

Toinen Maria Kallio -dekkari sisältää jo varmat tutut ainekset: Ihmissuhteita, murhia, perhehuolia, sm-seksiä ja muita aineksia, joiden ansiosta ex-punkkari Kalliosta on tullut kiltti, turvallinen ja suosittu dekkarihahmo. Kuten monissa naisdekkareissa, ihmis- ja perhesuhteet ovat pinnalla ja kuten monissa suomalaisissa dekkareissa, juoni ei ole kummoinen. Silti tätä lukee Vareksen vastapainoksi ihan mielellään.

Oriana Fallaci: Mies (1979)

Oriana Fallacin Mies on romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta Alexandros Panagouliksesta (kuvassa). Sen tyylilaji - sinä-muotoinen kerronta loputtomine kappaleineen - piti tiiliskiven hyllyssäni reilun kymmenen vuotta, ennen kuin otin sen mukaan reissuun, jossa tällaisia kirjahyllyn lukemattomia kirjoja voi lukea. Kun raskaasta tyylistä pääsee yli, Mies alkaa toimia ja sitä huomasi lukevansa pitkiä pätkiä kerrallaan.

"Alekos" Panagoulis oli mies, joka yritti murhata Kreikan diktaattorin Padadopouloksen (voi näitä kreikkalaisia nimiä!) 1968. Demokraattina Alekos oli sitä mieltä, että kaikkien moraalisena velvollisuutena oli tappaa tyranni, eikä hän koskaan olisi voinut murhata ihmistä. Epäonnistumisen jälkeen häntä kidutettiin ja hänet teljettiin eristysselliin, josta hän yritti karata ja jossa hän kiusasi vastaavasti vartijoitaan. Kuten viiksistä voi arvata, hän kirjoitti myös runoja. Kun sotilasjuntta kaatui, Alekos pääsi vapaaksi, ja toimittaja Fallaci tutustui häneen. Heistä tuli pian rakastavaiset. Alekos pääsi täpärästi Kreikan parlamenttiin, mutta pettyi "poliitikkojen politiikkaan". Puolue oli äärikeskustalainen, mutta Alekos ei ollut taaskaan kotonaan millään ennalta määrätyllä paikalla. Viimeisinä vuosinaan hän halusi paljastaa kiusallisia asiakirjoja, jotka olisivat osoittaneet, että useat vallassa olevat "poliitikko-poliitikot" olivat olleet juntan kätyreitä. Kaksi päivää ennen parlamenttiin sovittua paljastuspäivää hän kuoli auto-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa. Fallacin mukaan tietenkin murhattuna, virallisesti onnettomuudessa. Kiusalliset asiakirjat katosivat samalla.

Fallacin kirja on tietenkin henkilökohtaista paatosta ja osittain itseään toistavaa, mutta silti pesee jaritervot ja anttituurit mennen tullen. Tärkeä kirja, kunhan sen tyylistä pääsee yli.

Postimerkkiin Alekos pääsi 1996, kadunnimeksi 2002 ja metroaseman nimeksi sen jälkeen.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies (2007)

Tuurin romaani jatkaa Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan tarinaa. Kun edellisessä kirjassa oltiin vuosisadan alun New Yorkissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä, Ketola on tässä palannut Suomeen ja joutunut pasifistina keskelle sisällissotaa. Kirjan nimi tarkoittaa ruumiiden kuljettajaa, joksi päähenkilö pakotetaan valkoisten puolelle.

Entisenä työ- ja työväenaatteen miehenä ja nykyisenä pasifistina Ketola joutuu kauheuksien keskelle, joita Tuurin tuttu dialogiton muistelmakerrontatyyli lievittää toiseen ääripäähän asti. Ruumiita tulee ja ne haisevat, mutta päähenkilön "äänenpaino" ei nouse siinäkään vaiheessa, kun tapahtumat kehittyvät tosipohjaisen dramaattisiksi tai edes kun kuula uhkaa tulla omaan kalloon.

Tuurin koreilematon ja paisuttelematon kerrontatyyli kääntyy itseään vastaan tällaisia tapahtumia käsitellessä.

Carl Hiaasen: Koirankuria (2001)

Hiaasen on "vihreä" vekkulikirjailija, jonka henkilökaarti on herkullinen sekoitus enemmän tai vähemmän sekopäisiä viherpiipertäjiä, poliitikkoja, lobbareita ja muita yhteiskunnan tukipylväitä, jotka esitetään hupaisan naurettavina pakkomielteisinä tyyppeinä. Esimerkiksi eräs korkeassa asemassa oleva henkilö haluaa muokata itäeurooppalaisista naisystävistään/huoristaan täydelliset barbi-kaksoset kauneusleikkauksilla. Toiset osallistuvat surkuhupaisiin safareihin, joiden saaliina on vanhuuteen kuolemassa olevia "eksoottisia" eläimiä.

Pakkomielteet saavat asiat lähtemään liikkeelle. Kun luontoaktivisti Twilly näkee autostaan (!) edellä ajavan kuskin heittelevän huoletta roskia tienpenkkaan, hän lähtee seuraamaan tätä ja päättää kostaa. Kuski on lobbari Palmer Stoat, joka on junailemassa paratiisisaaresta golfkeskusta. Tätä kautta tutustutaan romaanin henkilögalleriaan, kidnapataan Stoatin koira, joka aiheuttaa koiramaisella hölmöydellään myöhemmin monia juonenkäänteitä, ja myös tämän vaimo, joka yllättäen haluaakin lähteä kimppaan tärähtäneen aktivistin kanssa.

Hiaasenin vahvuus on leppoisan kirjoittamisen lisäksi henkilögalleriassa, joka on arvaamattomuudessaan herkullinen. Esitetty näkemys politiikan ja rahamaailman johtoportaasta on täysin erilainen kuin mitä rohkeinkaan journalisti uskaltaisi koskaan esittää. Myös vastapuolella oleva luontoaktivisti epätavallisine liittolaisineen on kuvattu yhtä tärähtäneeksi. Hiaasen asuu itse Floridassa, minne hänen romaaninsa sijoittuvat, ja kirjoittaa paikallislehteen kolumneita, jotka ovat tämän verkkosivujen (www.carlhiaasen.com) mukaan suututtaneet jossain vaiheessa lähes kaikki paikalliset.

Reijo Mäki: Uhkapelimerkki (2007)

Mäen 18. Vares-kirja on tuttua ja taattua tavaraa. Mäki ei edelleenkään vakuuta dekkarijuonillaan, mutta kerronta soljuu ja alamaailman kuviot esitetään vakuuttavasti. Itse asiassa parhaita jaksoja ovat taas kerran yksittäiset, useimmiten Uuteen apteekkiin sijoittuvat jaksot, jotka eivät liity pääjuoneen mitenkään. Lopussa Vareksen naisystävän kuolema selitetään tavalla, joka on aika uskomaton - huonolla tavalla. Ei tästä oikein muuta osaa sanoa ja liekö se on tarpeellistakaan.

Commando (1985)

Elämää suurempien elokuvien ääreltä löytyy Commando, Arnold Schwarzeneggerin kasarikauden toimintaklassikko. Elokuva on loistoesimerkki täydellisen sarjakuvamaisesta toimintaelokuvasta, jonka jokaisen käänteen katsoja tietää etukäteen. Leffan dialogi on kliseistä, melkein tarpeetonta itsestäänselvyyksien lohkaisua, johon on yritetty saada kuolemattomia one-liner -lauseita siinä onnistumatta.

Raaka-Arska on John Matrix (!!), entinen erikoisjoukkojen sotilas, joka viettää onnellisia eläkepäiviä tyttärensä kanssa. Nämä alun onnelliset hetket ovat kavalkaadi jäätelön syöntiä, eläinten taputtelua ja muita kliseitä. Alun setupiksi pitää tietenkin tappaa joukko hyviä ihmisiä, jotta lopun pahisten joukkomurha saadaan perusteltua. Tässä välissä käydään läpi välttämättömät asiat, kidnapataan musta nainen apuriksi ja lyödään turpiin kymmeniä poliiseja.

Päähenkilön "älykkyys" on täysin fyysistä. Kun tulee joku este, hän yksinkertaisesti siirtää sen syrjään tai hajottaa kappaleiksi paljailla käsillään. Hän jopa haistaa viholliset. Alussa näytetään Arskan muskeleita fetisistisissä lähikuvissa. Kun Arska lähtee "shoppailemaan", hän ajaa puskutraktorilla asekauppaan, joka edustaa hänen maailmaansa ja jossa hän on kuin kotonaan. Lopun taistelussa Matrix tappaa satoja pahiksia, jotka ovat tietenkin ulkomaisen ex-diktaattorin kätyreitä. Vihoviimeinen taistelu on tietokonepelitermeillä pomotappelu, joka on tietysti lähikontakti, jonka jälkeen isä ja tytär ovat jälleen yhdessä ja he ratsastavat yhdessä uuden naisystävän (?) kanssa auringonlaskuun.

Täydellinen elokuva siis.

Hubert Selby Jr: Odotus (2003)

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa julkaistu Odotus osoittaa, ettei reilusti seitsenkymppinen Selby jäänyt lepäämään laakereilleen viimeisimässäkään kirjassaan, jossa surffataan iloisesti netissä ja käytetään uusinta tekniikkaa. Kaksisataasivuinen romaani on nimettömän päähenkilönsä tajunnanvirtaa, ja vaikka yleensä vältän tajunnanvirtaromaaneja kuin ruttoa, tämä imaisi mukaansa. Alussa päähenkilö suunnittelee itsemurhaa, mutta päättääkin sitten päästä päiviltä ne, jotka ovat vastuussa hänen kärsimyksistään. Hyvin amerikkalaista oman käden oikeutta siis. Päähenkilö on neuroottinen ja vainoharhainen eikä lukijalle ole välttämättä selvää, mitä oikeasti tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa.

Kirja vie loistavalla kerronnallaan hyvin ensimmäiset sata sivua, minkä jälkeen se alkaa toistaa itseään. Selby olisi välttänyt latistumisen lopettamalla kirjan tähän ja jättämällä jollain nerokkaalla kikalla lukijan epävarmaksi, tapahtuiko ensimmäinen murha todella ja kuoliko kohde. Kirjan toisessa puoliskossa kerronta alkaa toistaa itseään ja romaani muuttuu tavanomaisemmaksi yksinäisen miehen kostoretkeksi yhteiskunnan saastuttajia vastaan. Toisaalta se on miellyttävän poliittisesti epäkorrektia näinä terrorismin (vastaisen sodan) aikoina, ja kirjan "onnellinen loppu" voi olla joillekin kova niellä.

Mika Waltari: Mikael Hakim (1949)

Mikael Karvajalan jatko-osa jatkaa suoraan siitä, mihin edeltäjä jäi. Turkulaissyntyinen Mikael jää pyhiinvaellusmatkallaan muhamettilaisten vangiksi ja kääntyy muslimiksi pelastakseen nahkansa. Mukana on myös Antti Tykinvalaja, joka ryhtyy muun muassa painija-Antariksi ja jolle muslimiksi ryhtyminen on hyvä syy lopettaa onnettomuuksia aiheuttava ryyppääminen.

Muslimimaissa kun on kielletty alkoholin juominen ja tätä kautta rakennettu kaivoverkosto, jotta turvallista juomavettä olisi tarjolla kaikille. Samaan aikaan kristillisessä Euroopassa useimmiten ainoa turvallinen juoma on olut, ja kansa on päivät pitkät päissään. Näin raittiit muslimit lähes valloittavat koko uskonsotien ja kohmelon vaivaaman Euroopan.

Mutta ei muslimimaissakaan tietenkään olla selvin päin. Rikkaat kun voivat käskeä lääkärin määräämään viiniä "lääkkeeksi", joten suuren osan Hakimia ollaan yhtä päissään kuin Euroopassa. Samalla Mikaelistakin tulee puolivahingossa laillistettu lääkäri.

Hakim on edeltäjäänsäkin pidempi tiiliskivi. Waltari ilmeisesti aikoi Karvajalan olevan vain esityötä tätä kirjaa varten, mutta siitä syntyikin sitten oma kirjansa. Tyyli on tuttua lennokasta Waltaria: päät putoilevat, naiset kavaltavat, miehet juonivat ja pettävät eli musta huumori jyrää. Välillä käydään kymmenien sivujen mittaisia keskusteluita, ja kirja tuntuu tapahtumiinsa nähden paikoin ylimitoitetulta. Mutta historiallista Waltariahan lukee aina mielellään.

Kirja oli aikoinaan ainutlaatuinen opas islamilaisuuteen. Toisin kuin verinen - ja mestausvälinettä palvova - kristinusko, islam näyttäytyy suvaitsevana uskontona. Kristityt ja juutalaiset saavat olla rauhassa samaan aikaan, kun kuvia palvovassa Euroopassa ollaan siirtymässä uskonsotien aikakauteen.

South Park: About Last Night (jakso 5.11.2008)

South Park tekee jälleen sen, mistä Itse valtiaat vain uneksi: esittää animaationa erittäin ajankohtaista poliittista satiiria. Kun jenkit - ja koko maailma - vielä juhlivat Obaman voittoa presidentinvaaleissa, se esittää vaaleja seuraavana päivänä tuota juhlintaa pilkkaavan satiirin. Kun Obaman voitto varmistuu, tämän kannattajat aloittavat hillittömän juhlinnan, joka muuttuu mellakoiksi "kaikki muuttuu" -huutojen säestyksellä. McCainin kannattajat taas pyrkivät ydinsuojaan, koska "kaikki muuttuu".

Tämän jälkeen jakso muuttuu pettymyksekseni Ocean's 11-13 -elokuvien parodiaksi. Obama ja McCain kun ovatkin yhdessä juonineet vaalit ja ovat osa kuuluisaa rikollisliigaa. Jalokiviin pääsy on vain presidentin oval officen kautta. Hilpeimpiä kohtia tässä osuudessa on, kun McCainin typeriä lausuntoja jakava varapresidenttiehdokas Sarah Palin paljastuu liigan älykkääksi (!) brittiaksenttiseksi jäseneksi.

Kun krapula koittaa, alkaa tietysti hillitön protestointi ja katumus, ja myös republikaanit uskaltautuvat ulos hautaholvistaan. Ja katso: mikään ei olekaan muuttunut! (Päivässä).

South Parkin uusia ja vanhoja jaksoja voi katsoa virallisessa osoitteessa: www.southparkstudios.com

Ilkka Remes: Pahan perimä (2007)

Remeksen tehtaasta ilmestyi tämä viime vuoden myydyin kirja. Se on luonnollisesti tuttua Remestä. Vuosikymmeniä piilossa pysyneet salaisuudet saavat yhtäkkiä monen eri tahon huomion. Nyt juostaan natsien uraanikätkön perässä. Suomi-yhteys on tällä kertaa aika heikko, mutta tietenkin mukana on suomalaissyntyinen jokamies - joka on tietenkin samalla aiheeseen liittyvä huippuasiantuntija - ja tämän perhe, joka joutuu vaaraan monessa polvessa. Tämä kaikki esitetään remes-kaavan mukaan, johon kuuluvat henkilöiden itselleen esittämät loputtomat kysymykset ja täydellinen huumorittomuus. Remes-kaavaan kuuluu myös perehtyminen aihepiiriin, ahkeruus - tehdas tuottaa vuosittain jo kaksi kirjaa joulumarkkinoille - ja tarttuminen kunnianhimoisiin aiheisiin, joissa vähemmän ahkera kapsahtaisi katajaan. Luin vähän aikaa sitten myös Pimeän pyöveli -kirjan, joka ensin tuntui pysyvän maan pinnalla, mutta yltyi sitten kirjaimellisesti taivaisiin Pudasjärven pimeän taivaan yllä.

Edelleenkin peräänkuulutan remes-parodiaa.

Tällä kertaa Remes jopa läväyttää loppusivuilla pikkuruisen kommentin tosimaailmasta, joka liittyy maailmanpolitiikan raadollisuuteen. Huu-uu, eikö tämä mene jo liian pitkälle?

Mika Waltari: Mikael Karvajalka (1948)

Waltarin toinen suuri historiallinen romaani Mikael Karvajalka on myös ainoa näistä Sinuhen jälkeisistä tiiliskivistä, joka sijoittuu osittain Suomeen. Mikael syntyy Turussa, jonne hän myös palaa hetkeksi opiskeltuaan Pariisissa. Ote on samantyyppinen ja osittain yhtä fantastinenkin kuin Sinuhessa. Samoin kuin Sinuhessa, päähenkilöllä on uskottu, alhaissäätyisempi ystävä, Antti Tykinvalaja, joka tosin häipyy välillä vuosikausiksi omille teilleen. Sinuhen tapaan uskonto on läsnä, mutta huomattavan konkreettisemmin. Karvajalka sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin Suomi oli vielä katolinen osa Ruotsin valtakuntaa, mutta muualla eräs Luther aiheutti liikehdintää. Lopputuloksena on ainaista sotimista, hävitystä ja raiskausta, jotka kuuluvat luonnollisella tavalla hyvään sotataitoon.

Karvajalka pääsee osaksi näistä uskontaisteluista, ja hän on kyynisempi ja realistisempi kuin Sinuhe. Yhdessä Antin kanssa he eivät häpeile käyttää tielleen tulleita mahdollisuuksia opportunistisesti ja pelkästään omaa aineellista etuaan ajatellen. Usein vain käy ilmi, että muut ovat vielä ovelampia ja päähenkilöt jäävät petettyinä puille paljaille. Kun Mikaelin saksalaista vaimoa Barbaraa epäillään noituudesta ja tätä kidutetaan ja lopulta poltetaan noitana, päähenkilö ei yritä tehdä mitään tämän hyväksi, vaikka näkee, että Barbaran tunnustus on saatu kiduttamalla. Kun uskonto näytetään tässäkin niin kyynisessä ja hirtehisessä valossa, aloin jo ihmetellä, miten Waltari jaksoi jatkaa uskonnollisia pohdintojaan vielä 1960-luvulla julkaistuissa, viimeisissä historiallisissa romaaneissaan.

Karvajalka on kaikessa uskonsotien aikaisessa kauheudessaan myös veijariromaani, jossa Waltari käyttää kerrontaansa hauskemmin kuin useimmissa muissa historiallisissa romaaneissaan. Erityisen taitavasti on rakennettu ajankuva, jossa keskiaikaiset - ja nykyisiä usein vastakkaiset - itsestäänselvyydet tulevat ilmi henkilöiden sivulauseissa. Näin esimerkiksi mainitaan, että olemme nykyään luterilaisia siksi, koska Ruotsin kuninkaalle oli mieluista kuulla, että tällä tavalla kirkon suunnaton omaisuus kuuluikin kruunulle. Sinuhen tapaan naiset ovat petollisia, muut ihmiset ovat hyötyä varten ja uskonto vallan ja suunnattomien kärsimysten lähde. Kirjassa tavataan historiallisia henkilöitä Lutherista Erasmus Rotterdamilaiseen, mutta kaikki keisarista paaviin esitetään aika negatiivisessa ja kaunistelemattomassa valossa.

Mikael Karvajalan ja Antti Tykinvalajan seikkailut jatkuvat vieläkin laajemmassa romaanissa Mikael Hakim, jossa nämä suomalaiset päätyvät itämaihin.

Half Life 2 - The Orange Box (2007)

Viime vuoden peliksi valittu ja yli sadalla pelipalkinnolla palkittu Orange Box sisältää samoissa kansissa viisi peliä: Half Life 2, sen kaksi lisäepisodia, uuden lyhyen Portal-pähkipäpelin sekä tiimiräiskintä Team Fortress 2:n. Alkuperäinen HL2 on jo vuonna 2004 julkaistu peli, joten se ei ole kauneinta, mitä nykykoneilla saa aikaan.

HL2 lisäjaksoineen kestää kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, joten ainakin rahoilleen saa vastinetta. Itsekin aloitin tämän pelaamisen jo keväällä ja päätin sen nyt monen pitkän tauon jälkeen. Pelin jujuna on tieteistarina, jossa pelaaja on schwarzeneggermainen professori Gordon Freeman, joka taistelee ja johtaa ihmisten taistelua maan valloittanutta Combine-imperiumia vastaan. Mukana on zombieta, vihollistaistelijoita ja mielikuvituksellisia isoja ja pienempiä örkkejä, tappajakasveja ja sotakoneita. Vaikken ole koskaan ollut kiinostunut taistelusta scifiörkkejä vastaan, on HL2 poikkeus. Se on myös toteutettu toisin kuin monet muut räiskinnät. HL2:ssa ei ole pelaajaa ohjastavaa karttaa eikä hänelle anneta tehtäviä päästäkseen pelissä eteenpäin. Sen sijaan pelaajaa manipuloidaan tämän huomaamatta ja ovelasti "löytämään" tie eteenpäin, mikä on erilaista kuin useimmissa muissa peleissä. Pelissä ei ole myöskään varsinaisia välianimaatioita, vaan pitkätkin puhekohtaukset on upotettu pelin sisään.

Koska en itse pidä puzzle-typpisistä peleistä, minulle HL2:n heikoimmat kohdat olivat erilaiset keinotekoiset esteet, joissa pelaajan pitää ratkaista ongelmia tai päästä paikasta a paikkaan b, joka on usemmiten oven toisella puolella, mutta jonne pitää kiertää pitkänkin matkan. Hermot menivät moneen kertaan, kun jouduin toistamaan yksinkertaisen puolen metrin harppauksen kymmeniä kertoja. Jos tehdään loikkauspeli, niin voisi ne loikat tehdä vähintään yhtä helposti kuin oikeastikin. Toisaalta ongelmien ratkaisuun kehkeytyy nopeasti rutiini, ja pahimmissa paikoissa olen käyttänyt häpeilemättä netistä löytyviä walkthrougheja.

Pelin asearsenaalista mielenkiintoisin on painovoimapyssy, jolla voi napata isoja esineitä - yhdessä vaiheessa myös vihollistaistelijoita tai näiden pudottamia pommeja - ja ampua ne takaisin. Tätä kapinetta käytetään myös monissa puzzleissa sekä avaamaan tie esteiltä. Alkuperäinen HL2 päättyy vihollispäämajaan, Episode 1 on lyhyekö "pako päämajasta" -episodi ja Episode 2 monipuolisempi ja hieman pidempi jakso, joka päättyy edeltäjiensä tapaan isoon taisteluun ja cliffhangeriin. Tarina jatkuu vielä usealla episodilla.

Portal on omaperäinen lyhyt peli, jossa pelaaja ampuu seiniin portteja, joiden avulla hän pääsee paikasta toiseen. Se on jopa mieltä laajentava kokemus, kun vaikkapa lattiassa olevasta portista voi jatkaa hyppyä vertikaalisesti ja saavuttaa näin ensi näkemältä saavuttamaton paikka. Team Fortress 2 sarjakuvamainen tiimiräiskintä, jossa on pelihistorian magein tunnusmusiikki. Kun yritin pelata sitä torstai-iltana, ei langoilla ollut muita pelaajia.

Brothers In Arms: Hell's Highway (2008)

Brothers In Arms -sarja on sikäli tyypillinen räiskintäpeli, että se sijoittuu toiseen maailmansotaan, mutta toisaalta se on erilainen kuin vastaavat Call Of Dutyt ja Medal Of Honorit. Kun jälkimmäisissä sota voitetaan korkeajännityshenkisesti yhden miehen voimin, edellinen koettaa panostaa realismiin ja taktiikkaan. Uusin Hell's Highway yrittää viedä tätä eroa pidemmälle.

Peli sijoittuu operaatio Market Gardeniin, tuohon "yksi silta liikaa" -operaatioon, jonka piti lopettaa sota jo jouluksi 1944. Pelaamisen kannalta sijoittuminen tähän saksalaisten viimeiseen voittoon on yhdentekevä, koska pelaaja ei tunne olevansa osa tätä kampanjaa eikä hänelle selitetä sen kulkua. Toisaalta eipä yksittäinen sotilas missään sotatilanteessa ole kovin selvillä mitä kokonaisuutta hän sotii. Sen sijaan, että välianimaatiot selittäisivät kampanjan kulkua, on niihin potettu sotilaiden kohtaloita "syväluotaavaa" draamaa, joka on täysin irrallaan itse pelaamisesta. Näin on koitettu saada samaistumista sotilaihin, mutta täysin turhaan. Välianimaatiot tehtävien välillä saattavat kestää kymmenenkin minuuttia.

Hell's Highwayta on jo sanottu ensimmäiseksi sodanvastaiseksi peliksi, mutta se tarkoittaa lähinnä sitä, etteivät pelaajan tekemät ruumiit "haihdu" ilmaan kuten muissa peleissä, vaan pelaaja saattaa nähdä luotiensa tulokset ja - "huh" - irtoraajankin. Mukana on mys ensimmäistä kertaa tapettuja siviileitä. Minusta on vain itsestään selvää, että jonkinlainen realismi tulee peleihinkin jossain vaiheessa.

Yksinpeli kestää varmaan toistakymmentä tuntia, ja on sitä tavanomaista putkijuoksua vihollistulen alla. Keinotekoiset esteet tekevät kenttien ohuimmista pullonkaulista vain viisi metriä leveitä. Se siitä realismista, kun aseella varustettu sotilas ei pysty menemään kaatuneen tuolin päältä tai koukkaamaan vihollisen selustaan puoli metriä korkean aidan yli. Tankkeja vastaan pystyy suojautumaan vaikka peltisen levyn suojiin, muttei sentään enää pahvilaatikkojen taakse. BIA-pelien taktisena jujuna on ollut se, että pelaaja käskyttää kahta tai kolmea muutaman sotilaan joukkoa, joista toiset sitovat tulellaan vihollisen samalla, kun toiset kiertävät niiden sivustaan.

Kokeilin moninpeliäkin, mutta se oli taas samanlaista kaoottista selkäänampumista, etten edelleenkään ole innostunut siitä. Aikaisemmat kaksi BIA:ta pelanneena en huomannut paljon mitään uudistumista ellei ylipitkiä välianimaatioita oteta huomioon. Myöskään grafiikka ei näyttänyt kovin realistiselta ottaen huomioon, millaista jälkeä nykyään jo saadaan aikaan.

Fundamentalisti (Jyväskylän kaupunginteatteri 9.10.2008)

Kaksi ihmistä puhuu kaksi ja puoli tuntia uskonnosta. Siinä hittinäytelmän resepti Juha Jokelan tapaan. Minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä hereillä. En ymmärrä Jokelan näytelmien suosiota, vaikka tekstistä näkyy perehtyminen aiheeseen, kuten tietysti pitääkin. Mobile Horrorin piti satirioida mainosmaailmaa, mutta se vesittyi ihmissuhdedraamaksi. Niin tämäkin! Kun kaksikko on ensin pari tuntia jankuttanut omista uskonnollisista näkemyksistään, viimeinen puoli tuntia muuttuu ihmissuhdejankutukseksi. Katsojat katsoivat, kun näyttelijät näyttelivät eikä esitys siis temmannut mukaansa. Viimeiset viisitoista minuuttia odotin, milloin tämä vihdoin loppuu, mutta se jatkui ja jatkui... ja jatkui...

Michael Mooren sanoin: "where is the fun in fundamentalist?"

Kuusi West End -musikaalia (Lontoo 10-2008)

Kun lähtee Lontooseen, kannattaa unohtaa kaupungin järjetön kalleus; muuten menee järki. Toisaalta kalleuden takia siellä ei voi oleskella pitkiä aikoja, joten aika kannattaa käyttää hyväksi. Olin Lontoossa matkustuspäivät poislukien kolme kokonaista päivää ja buukkasin niille etukäteen kuusi näytöstä; yksi päivä- ja yksi iltanäytös jokaiselle päivälle. Vaikka aikataulu voi kuulostaa hurjalta, jäi myös muuhunkin aikaa, etenkin kun West Endin teatterit ovat hyvin lähelä toisiaan.

Buddy Holly Story oli ensimmäinen päivänäytös. Näytelmä pyörii 19. vuotta Duchess Theaterissa, joka on yksi West Endin pienimpiä alle 500 hengen katsomoineen. Itse asiassa kaikki teatterit ovat suhteellisen pieniä tilaihmeitä. Niissä ei ole tilaa vieviä narikoita ja yleisöä voidaan sijoittaa neljäänkin kerrokseen. Tämä johtuu tietenkin mainitusta Lontoon tolkuttomasta kalleudesta.

Buddy Holly Story on nimensä mukaisesti tarina Buddy Hollysta. Itse asiassa tarinaa tai draamakaan ei ole mukana kuin nimeksi, sillä tärkeimpänä on musiikki ja eräänlainen nuorena kuolleen Hollyn henkiinherättäminen. Siinä esitys onnistuu erinomaisesti, sillä musiikki herää henkiin parempana kuin esikuvansa 1950-luvun levytyksissä, ja katsoja pääsee aikamatkalle katsomaan Buddyn hittibiisejä livenä. Näyttelijät soittavat itse instrumenttinsa ja osoittautuvat varsinaisiksi moni-instrumentaali-ihmeiksi. Jopa "vähäiset" taustalaulajatytöt soittavat saksofoneja. Lopun hittipotpurissa seurasin erästä näyttelijää, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Nyt hän oli pystybassossa, johon tuli toinen näyttelijä lennosta, ja alkoi soittaa trumpettia. Taustalaulun lisäksi hän soitti vielä lopuksi viulua.

Richie Havens ja Big Popper olivat tietenkin mukana lopun hittipotpurissa ennen kohtalokasta lentoa. Varsinkin ensimmäisestä oli tehty riemastuttava häntäheikki. Esityksestä paistoi muutenkin ilo, ja pääosan esittäjä tietenkin sekä kuulosti että näytti esikuvaltaan.

Näytöksessä käytetty grafiikka oli aika kömpelöä; ehkäpä se oli tehty 19 vuotta sitten. Esityksessä käytettiin taitavasti yleisöä kohtauksessa, jossa Crickets esiintyy Harlemissa. Kun mustaksi luultu bändi osoittautuu vitivalkoisiksi ja puhtoisen näköisiksi etelän pojiksi, yleisö toimii täsmälleen, kuten tekijät ovat halunneet - ja yleisö nauttii siitä, että sitä "soitetaan".

Kun nautti Buddy Hollyn henkiinherättämisestä ja upeasti soitetusta rock'n'rollista, tuli mieleen, mitä ihmiset menettävät luullessaan bumptsibumia ja idolsia maailman parhaaksi viihteeksi!

Hairspray oli ensimäinen iltanäytös. Olin nähnyt musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa 2005, jolloin se oli Euroopan ensiesityksessä. Tuo esitys oli paras koskaan näkemäni teatteriesitys ja sitä se taitaa olla vielä parinkymmenen West End -esityksen jälkeenkin. Viime vuonna tehty elokuva taas kuuluu kaikkien aikojen suosikkileffoihini, ja molempien perustana oleva alkuperäinen elokuva on suosikkiohjaajani John Watersin viihdyttävimpiä tuotoksia. Tämä musikaali oli napsinut myös kokonaiset 27 näytelmäpalkintoa. Odotukset eivät siis olisi voineet olla korkeammalla.

Valitettavasti paikkani oli todella huono, halvin paikka ylimmän parvekkeen vihoviimeisimpänä, josta esitystä joutui katsomaan lähes 45 asteen kulmasta alaspäin. Näyttelijöiden kasvoja ei erottanut - tukkalaitteet kylläkin - ja näkyvissä oli enimmäkseen esityslavan lautalattiaa. Helsingin esityksessä oli hienommat liikkuvat lavasteet ja ainakin miespääosien esittäjät olivat lintuperspektiivistä katsoen paljon laimeammat kuin mainiossa elokuvassa. Tietenkin yksi miesnäyttelijä oli ylitse muiden: päähenkilön äitiä näyttelee jokaisessa versiossa Divine-vainaan muistoa kunnioittaen isokokoinen naiseksi puettu mies. Uudessa elokuvassa roolin veti yllättävän hyvin John Travolta, Helsingissä Mikko Kivinen ja täällä kehunsa ansainnut Michael Ball. Mies naisen koltussa on maailman vanhimpia edelleen toimivia vitsejä.

Vanhempia näyttelevät miehet repesivät romanttisen duettonsa lopuksi tavalla, joka riemastutti katsojia. Yksittäiset ylinäyttelemiset/revittelyt paransivat muuten väljähtäneeksi jäänyttä kokemusta. Istumapaikalla oli oma osansa ja ehkä myös sillä, että tunsin näytelmän jo läpikotaisin.

Seuraava päivä alkoi Chicagolla. Sain maksamaani paremman paikan permannolta, mikä tarkoitti sitä, että katsojia ei ollut tarpeeksi, jotta halvimmat ylärivin katsomonosat olisi kannattanut pitää auki. Tämä tietenkin sopi minulle, vaikka halvin lippunikin maksoi yli 50 euroa. Chicago on myös elokuvasta tuttu musikaali, mutta tässä esityksessä oli panostettu elokuvaa enemmän dekadenssiin ja "seksikkyyteen". Näyttämöratkaisu oli yllättävä: lähes koko lavan täytti big band -orkesterin lava, ja kapellimestari myös osallistui näytelmän tapahtumiin omalta paikaltaan. Näyttelijät, jotka eivät olleet mukana kohtauksissa, eivät menneet pois lavalta, vaan jäivät istumaan lavan sivustoihin.

Analysoin joskus Chicago-elokuvan rakenteen ja se osoittautui täsmälleen musikaali-kaavan mukaiseksi. Paitsi (homo)eroottista viritystä, myös komediallisuutta oli korostettu tässä esityksessä. Löyhä juonihan loppujen lopuksi satirisoi USAn oikeuslaitosta ja spektaakkeliyhteiskunnan huomiotaloutta. Kun rakastajansa ampunut päähenkilö julistetaan lopussa syyttömäksi, hän pettyy, kun reportterit lähtevätkin oikeustalon ulkopuolella sattuneen ampumajutun jäljille eikä hän saakaan unelmoimaansa julkisuutta.

Monty Pythonin Spamalotin näin ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun pääosaa esitti Tim Curry. Nyt kuningas Arthuriksi oli vaihtunut intialaisperäinen näyttelijä. Monty Python -henkeen olisi sopinut loistavasti, jos nykyään monikulttuurisen Britannian legendaarinen kuningas olisi puhunut Simpsonien Apun tapaan intialaismurteella, mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi. Spamalot oli alusta lähtien varma hitti: Monty Pythonin Holy Grail -elokuvaan löyhästi perustuva hulluttelu Eric Idlen käsikirjoittamana, Oscar-ohjaaja Mike Nicholsin ohjaamana ja höystettynä Pythonien hittibiiseillä.

Tässä näytöksessä istumapaikkani oli suorastaan surkea ylimällä neljännen kerroksen rivillä niin pienissä penkeissä, että istuminen teki lähes kipeää. En ollut yksin, sillä sadat katsojat näkivät tapaani vain osan näyttämöstä. Tein pyhän päätöksen sijoittaa tästä lähtien kympin tai parikin enemmän parempiin (permanto)paikkoihin, varsinkin kun saman rahan saa helposti kulumaan teatterin baarissa. Ellen olisi nähnyt näytelmää aikaisemmin, olisin ollut varsin pettynyt.

Spamalot alkaa suomalaisittain: kertoja sijoittaa tapahtumat 900-luvun "Inglantiin". Tämän jälkeen lavalle rävähtää Pythonien Finland, Finland -kappale, jonka tahtiin (ei-suomalaisiin) kansallispukuihin väkijoukko tanssahtelee. Kuusipuut on koristeltu Suomen lipuilla. Kappaleen loputtua kertoja toteaa: "I meant England!", ja palataan synkkään keskiaikaiseen Englantiin, joka on iloisen Suomen täydellinen vastakohta. Löyhässä juonessa etsitään Graalin maljaa ja saadaan tehtävä mennä Lontoon West Endille, jossa on niin lahjakkaita ihmisiä, että he osaavat sekä laulaa että tanssia - ja monet vieläpä yhtä aikaa. Lopuksi Graalin malja löytyy yleisön joukosta ja onnekas yleisön jäsen pääsee lavalle. Spamalot on komediallista musiikkiteatteria, joka yllättää ällistyttää ja riemastuttaa jatkuvasti, mutta on täysin turha toivoa, että joku Jyväskylän kaupunginteatteri uskaltaisi ottaa sitä koskaan ohjelmistoonsa.

Jersey Boys aloitti kolmannen päivän matinealla. Uudehko musikaali on alaotsikonsa mukaisesti "tarina Four Seasons -yhtyeestä ja Frank Vallista" - siis bändistoori jälleen. Yhtyeen nimi ei välttämättä sano paljoa, mutta heiltä löytyy teatteriesityksen verran ikivihreitä klassikoita, pääosin 1960-luvun sävelmiä, kuten Cherry Baby, Walk Like A Man, Can't Take My Eyes Off You ja paljon muita. Frankie Vallia esittävä näyttelijä osaa tietenkin loistavasti tälle ominnaisen falsettilaulun, ja koko bändi stemmaa laulut erinomaisesti. Näyttelijät ovat soittavinaan, mutta mykkää rumpalia lukuunottamatta soitto tulee orkesterimontusta. Suurehko Prince Edward Theatre oli aika täynnä yleisöä, joka nautti hyvästä musiikista ja sitä ympäröivästä kehystarinasta. Kun ollaan Sopraanojen kaupungissa, myös mafiayhteydet ovat mukana. En tiennyt Vallin historiasta oikeastaan mitään, joten näytelmä valisti minua siinä suhteessa hieman.

Olin taas aika ylhäällä ja kaukana ja tällä kertaa vuokrasin puoli puntaa maksavat teatterikiikarit. Ne eivät tosin tuoneet esitystä paljoakaan lähemmäksi.

Grease oli viimeinen musikaali ja myös viimeinen valintani paremman puutteessa, mutta yllätyin positiivisesti esityksestä. Yleisö oli mukana meiningissä ja naiset kirkuivat, kun nahkatakkiset ja rasvalettiset nuoret pojat ilmestyivät lavalle. Ilmeisesti näytelmän castingista oli tehty tositeeveetä, joten lavalla oli tusinan verran "kaikille tuttuja" anttituiskuja. Musiikki toimi huomattavan paremmin livenä kuin pliisussa John Travoltan tähdittämässä 30 vuoden takaisessa elokuvassa ja meininki oli muutenkin roisimpaa. Kun elokuvan musiikkiesitykset oli sovitettu pop-soundisiksi, Grease rokkasi Lontoossa täysillä, ja laulajat olivat virtuoosimaisia verrattuna Travoltaan ja kumppaneihin. Näytökseen oli uskallettu ottaa mukaan huonoakin makua, mikä sai en muistuttamaan hieman John Watersin Cry Baby -elokuvaa (josta ollaan muuten ilmeisesti tekemässä näyttämömusikaalia), mikä oli aivan erinomainen asia. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa on tietenkin legendaarinen nimikappale - joka on discoa! - ja jonka lauloi alunperin muuan Frank Valli.

Lontoossa teatterinkävijät ovat aika laillla Suomen vastakohta: mukana on tietenkin paljon keski-ikäisiä naisia ja kaikenikäisiä, mutta ennen kaikkea myös nuoria. Meno on muutenkin rennompaa, tarjolla on kaikenlaista oheistuote-tilpehööriä, juomat voi viedä katsomoon ja pukeutuminen on "casualia". Tajusin muuten jossain vaiheessa, että viisi näistä kuudesta musikaalista sijoittuu USAan, ja se ainoa ei- jenkkitarinakin sijoittuu keskiajan Britanniaan.

Neulansilmä (Ken Follettin romaani 1979 ja siitä tehty elokuva 1981)

Ken Follettin Neulansilmä on paitsi tekijänsä esikoisteos, myös tämän kuuluisin romaani ja samalla läpimurto jännityskirjailijana. Mikäpä siinä, kirja on tiukkaa vakoilujännäriä, jossa panokset ovat maksimaaliset: voitto toisessa maailmansodassa. Jos saksalaisvakooja saisi Hitlerin tietoon, että Pattonin maihinnousuarmeija on hämäystä, tämä osaisi keskittää panssarinsa oikeaan paikkaan ja maailma voisi olla nykyään toisenlainen. Historiallinen tausta on kunnossa, ja vaikka loppuratkaisu on sitä kautta etukäteen tiedossa, jännäri on sujuvaa luettavaa.

Kaksi vuotta myöhemmin tehty elokuva säilyttää tietenkin saman juonikuvion, mutta painottaa eri asioita ja jättää muun muassa Hitlerin tapaiset "sivuhahmot" pois. Kirjoissa onkin helpompi kirjoittaa pari kohtausta fuhrerille taikka Rommelille, mutta elokuvassa niiden toteutus on kinkkisempää. Myös Die Nadelia jäljittävät britit ovat jääneet pieniksi sivuhahmoiksi vaikka kirjassa he ovat päähenkilöitä. Sen sijaan painotus on pienelle saarelle tapahtuvassa loppuhuipennuksessa, jossa saksalaisvakooja viettelee onnettoman perheenäidin ja tappaa tämän ramman ja kyynisen miehen. Itse asiassa tämä dramaattinen mutta samalla teatterinomainen loppuhuipennus vie lähes puolet elokuvasta.

Elokuvassa on taas kerran sotakalustoon kuuluva iso moka, joka raastaa asiantuntijoiden sydäntä ja vie uskottavuutta koko elokuvalta: vuoteen 1944 sijoitettu helikopteri (joita ei käytetty yleisesti kuin vasta 1950-luvulla) näkyy kahdessa kohtauksessa, joista toinen on loppuhuipennuksessa. Kuvissa näkyvä kopteri on vuodelta 1953.

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (1884)

Huck Finniä pidetään ensimmäisenä ja myös suurimpana amerikkalaisena romaanina, enkä väitä vastaan. Ainakin se pesee 6-0 puisevat "aikuiset" jälkeläisensä. Kirja toimii nuorille ja vanhemmille. Kuten Simpsonseista, eri-ikäiset saavat siitä erilaisia asioita irti, mutta viihtyvyys ja mukaansatempaavuus on yhteinen nimittäjä kaikenikäisille. Myös Jarkko Laineen suomennos toimii erittäin hyvin. Neekerit puhuvat turuun murretta, mistä olisi pitänyt ottaa alla mainittuun Veriveljet-musikaaliinkin oppia. Kirja sisältää seikkailua ja ovelasti piilotettua humanismia, vapaudenkaipuuta sekä ennen kaikkea syvän etelän junttinaisuuden ja taikauskoisuuden pilkkaamista.

Teemat eivät ole vanhentuneet: samalla tavoin kuin neekereitä ei pidetty ihmisinä (mikä sanotaan suoraan monta kertaa), ei 1900-luvun alkupuolella juutalaisia pidetty ihmisinä (mikä kirjoitettiin aikakirjoihin lähes samoilla sanoilla mitä Twain käytti: "turmassa kuoli yksi ihminen ja kaksikymmentäyksi neekeriä/juutalaista"). Maailma on täynnä huijareita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten taikauskoa ja massakäyttäytymistä. Siinä on "lastenkirjalle" sanomaa kerrakseen.

Veriveljet (Jyväskylän kaupunginteatteri 26.9.2008)

Näin Willy Russellin kirjoittaman ja säveltämän Veriveljet-musikaalin Lontoossa pari vuotta sitten. Mielestäni se oli aika mitätön sekä näytelmäksi että musikaaliksi ja olinkin yllättynyt, kun Jyväskylän kaupunginteatteri päätti ottaa sen ohjelmistoonsa vuoden musikaaliksi. Ihmetystä herätti myös se, että huippumusikaalien Lontoossa tällainen esitys on pyörinyt jo 20 vuotta putkeen. Jyväskylän kaupunginteatterille jokavuotinen musikaali on helppo rahasampo, jonka avulla intsituution taloutta pidetään pystyssä. Valinnat ovat olleet latteita esityksiä takuuvarmoista hiteistä. Tällä kertaa katsojat eivät ole kuitenkaan innostuneet esityksestä ja eilenkin sali oli lähes puolityhjä. Opiskelijoille mainostetaan kovasti viime hetken lippuja 10 eurolla, joka on hinta/laatusuhteeltaan oikeudenmukaisempi kuin täysi 30 euron lippu.

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava "Kauniit ja rohkeat meets Tarantino", vaikka sen pitäisi olla traaginen. "Älä ammu häntä, hän on veljesi" voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin "Mexican standoff". Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.

Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä "paremmat" ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta "duunareiden" olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama "mä" ja "sä". Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.

Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.

Ainoa hyvä asia näytelmässä - ja erityisesti Lontoon versiossa - oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.

Battlefield: Bad Company (2008)

Ajattelin lisätä blogiin pelit, koska vietän aikaani myös niiden kanssa. Ovathan tietokone- ja konsolipelit jo elokuvateollisuuttakin suurempi teollisuudenhaara ja siten lähes leipääkin merkittävämpää nykykapitalismille. Vain seksi-, ase- ja huumekauppa taitavat olla tärkeämpiä. Uutisen mukaan pelkästään USAssa pelit myyvät vuosittain lähes 10 miljardin dollarin edestä. Löysin artikkelin vuodelta 2002, jossa ennustettiin peliteollisuuden myynnin lisääntyvän 5000 prosentilla vuoteen 2006 mennessä. Viimeistään tänä vuonna tuo ennuste on toteutunut. Peliteollisuus on välttynyt myös elokuvateollisuutta paremmin tekeleidensä sosialisoinnilta, nimittäin nettipiratismin haamulta.

Battlefield on niin sanottu first person shooter (fps), jossa pelaaja ampuu omasta kuvakulmastaan erilaisilla aseilla vihollisia (ks. kuva). Realististen strategiapelien - kuten Civilization-sarja - lisäksi olen pitänyt aina juuri näistä peleistä, ja myös enimmäkseen realistisista, usein toiseen maaimansotaan sijoittuvista räiskinnöistä. Olen pelannut läpi kaikki Medal Of Honor, Call Of Duty ja Brothers In Arms -pelit. Örkki- ja zombieräiskinnät ovat jääneet vähemmälle. En yksinkertaisesti jaksa innostua epärealistisista vihollisista.

Battlefield on jo vanha pelisarja, jonka aiemmat pelit ovat olleet lähinnä verkossa pelattavia moninpelejä. Tällä kertaa yksinpeliin on panostettu ja tarina on jopa mainio. Nelihenkinen "bad company" on joukko hämäriä palkkasotureita, jotka pääsevät sotareissuillaan kulta-aarteen jäljille. Samanlainen tarina sijoitettiin ensimmäiseen Persianlahden sotaan elokuvassa Kolme kuningasta. Pelissä tarina on vauhdikkaampi ja laajemmalle alueelle sijoittuva. Mukana on polittista epäkorrektiutta, mitä ei koskaan Hollywood-elokuvissa voi olla, ja mikä sopii erinomaisesti juuri äijämäiseen sotapeliin. Ja mikäpä sopisi vuoden erääseen hittipeliin paremmin kuin päästä ampumaan ryssiä ja rättipäitä!

Yksinpeli kestää 3-4 päivää, kun vastaavantyyppisen Call Of Duty 4: Modern Warfaren pelasi läpi yhdessä illassa. Tärkein, eli pelaaminen, on hauskaa ja välianimaatiot vievät tarinantynkää eteenpäin sujuvasti. Peli on kuin poliittisesti ja moraalisesti epäkorrektia Korkeajännitystä tai Tex Willeriä. Pelaaja voi hypätä löytämiensä helikopterien, veneiden, tykkien, tankkien ja muiden ajoneuvojen kyytiin ja vaihtaa ajajasta ampujaksi koska tahansa. Kulkupelejä korjataan poraamalla hetki niitä vähän sinne suuntaan osoittaen. Osumia saadessaan voi tyrkätä itseensä "elämä 2" -piikin, joita on rajattomasti. Kuoleman sattuessa peli armollisesti palauttaa pelaajan läheiselle latauspisteelle, jossa jo tapetut viholliset pysyvät kuolleena eikä kaikkea tarvitse alkaa kaukaa alusta. Myös tavat, jolla asiat tekee eli lähinnä reitit kulkee, on tehty ainakin näennäisen vapaavalintaisiksi eikä muista peleistä liiankin tuttuja labyrinttimäisiä putkikenttiä ole. Halutessaan voi pitkittää peliä tappamalla kaikki vastaantulevat viholliset ja keräämällä taloista kultaharkkoja tai vain ajaa suorinta tietä nopeimmalla ajoneuvolla vihollispesäkkeiden ohi (tai käytännössä läpi). Kaiken perustana on viihtyvyys mahtavalta näyttävän kuoleman ja tuhon maustamana. Peli herättää alkukantaiset miehiset tunnot harmittomassa ja terapeuttisessa muodossa. Piru kun se (tuhoaminen) näyttää, kuulostaa ja tuntuu niin hyvältä! Olen varma, että jos George W ja Osama olisivat pelanneet tällaisia pelejä, he olisivat hylänneet sekä uskonnon että tosimaailmaan kohdistuvan sotakiihkonsa.

Pelihistoriallisesti Bad Company lisää rakennuksien tuhon. Tämä asiaa tietämättömille mitättömältä kuulostava seikka on oikea uudistus, vaikkei sitä ole viety täysin loppuun. Aiemmissa räiskintäpeleissä kun pelkkä pahvilaatikko saattoi toimia suojana vihollistulta vastaan. Kun tässä pelissä menee vaistomaisesti taloon suojaan panssarivaunua huomaa pian, että tankki on ampunut pian kaikki seinät reijiksi. Talot eivät kuitenkaan romahda kasaan, vaan pysyvät neljällä pilarillaan vaikka kaikki seinät olisivat poissa, mikä on uuden fysiikkamallin suurin puute ja korjattaneen parin vuoden sisään uusissa peleissä. Myös liikkuminen on sujuvaa, eikä jokuu pikku pahvilaatikko tai aidanpätkä jumita pelaajaa murhaavaan ristituleen.

En ole koskaan perustanut moninpeleistä, jotka ovat ymmärtääkseni useimmiten lipunryöstön tapaista pikasahausta. Niin tässäkin, vaikka oma viehätyksensä oikeita ihmis-virtuaaliramboja vastaan taistellessa onkin. Moninpelissä joko puolustetaan tai hyökätään, mutta käytännössä molemmat yrittävät hyökätä ja väijyttää toisia omia pojoja ja rankingiaan kasvattaakseen. Osa pelaajista on selvästi huomannut jonkin kikan, jolla he pystyvät tappamaan parissa sekunnissa omaan tukikohtaansa jälleensyntyvän vastapelaajan. Jälleensyntyvälle pelaajalle se on todella tylsää.

Peleissä voi tosiaan puhua jälleensyntymästä ja itsemurhista. Aihe, jota uskonnollisen hömpän lisäksi on käsitellyt Philip José Farmer Jokimaailma -sarjassaan, joka on tietenkin scifiä. Eihän näillä aiheilla muuten kannatakaan spekuloida. Kun vielä tulisi peli, joka tekisi itsemurhan todelliseksi vaihtoehdoksi päästä eteenpäin, kuten Farmerin kirjoissa...

Mika Waltari: Johannes Angelos (1952)

Waltarin syntymästä tuli kuluneeksi eilen 100 vuotta. Johannes Angelos on Waltarin historiallisia romaaneja, joista olen aina pitänyt paljon. Se on kuitenkin erilainen kuin Sinuhe, Turms tai vaikka Mikael-kirjat, koska se keskittyy yhden vuoden tapahtumiin ja vain yhteen paikkaan. Angelos kertoo Konstantinopolin piirityksestä 1453, jolloin Bysantti kukistui islamin vallan alle ja kaupungista tuli se mitä se on tänäkin päivänä. Se on myös muista poiketen päiväkirjamuotoinen.

Kyseessä on siis kahden - tai oikeastaan kolmen - uskonno verinen yhteentörmäys. Latinalaiset ja kreikkalaiset kun ovat riidoissa kahden sanan takia: ".. ja pojasta". Tämä erimielisyys johtaa Konstantinopolin kukistumiseen. Waltari aloittaa kirjansa in medias res suurempia selittelemättä, toisin kuin muut historialliset epookkinsa, jotka alkavat usemmiten kertoja-päähenkilön synnystä ja lapsuudesta. Syy tähän erikoisuuteen voi olla se, että Waltari kirjoitti erillisen kirjan päähenkilönsä nuoruudesta. Nuori Johannes ilmestyi vasta postuumisti 1981, eikä tekijä ollut ollut siihen tyytyväinen ja halunnut julkaista sitä. Kirja valottanee paitsi Johanneksen nuoruutta, myös niitä tapahtumia, jotka johtivat kohtalokkaaseen - ja naurettavalta näyttävään - riitaan. En ole muistaakseni lukenut sitä.

Angeloksessa on myös paljon tuttua historiallisten romaanien Waltaria. Tavallaanhan hän kirjoitti Sinuhea uudestaan monissa rommaneissaan. Näihin tuttuuksiin kuuluvat uskonto, kaiken perimäinen turhuus ja etenkin humoristinen sidekick, päähenkilön uskottu palvelija aitoon Cervantes-tyyliin. Kaptah on tässäkin romaanissa mukana, ja kuten aina, tämä palvelija on realisti, joka pelastuu mistä tahansa katastrofista ja vain ylenee niiden ansiosta.

Angelos on kuitenkin mielestäni heikoin Waltarin historiallisista romaaneista juuri siksi, että se keskittyy yhteen tapahtumaan. Kun Sinuhe, Turms ja jotkut muut ovat parhaimmillaan fantastisia sanan molemmissa merkityksissä, Angelos on turhan "tiukka" paketti. Lukija myös arvaa satavarmasti, että päähenkilö selviytyy, kun turkkilaiset valtaavat kaupungin. Asia on vähän samaa luokkaa kuin Tex Willerin "luoti vain hipaisi ohimonia" -rutiini.

Tietynlainen pettymys on myös romaanin rakkauskertomus, joka tuntuu teennäiseltä paradoksaalisesti siksi, että se on kirjan tärkeimpiä teemoja. Jotenkin näin intensiivisesti kuvattu rakastuminen - johon totta kai liittyy myös valtapolitiikkaa - tuntuisi kuuluvan vaikkapa Waltarin nuoruuden aikalaisromaaneihin kuin historialliseen käännekohtaan.

Kirjan viimeinen lause on upea. Sen voisi nostaa klassikoksi. Kun Johannes on jo kuollut - turhamaisen ylpeitensä tähden - ja hänen sidekickinsä kirjoittaa viimeisen luvun, kaupungin valloittanut sulttaani aloittaa hallinnon jälleenrakennuksen palkkaamalla entisiin töihin virkamiehiä ja oppineistoa. Yksi ryhmä on kuitenkin poikkeus: "filosofeja hän ei armahtanut".

Aurinkomyrsky (Åsa Larssonin kirja 2005 ja siitä tehty elokuva 2007)

Heti perään toinen sarjassani "ruotsalainen dekkari ja siitä tehty elokuva", tällä kertaa molemmat reilun vuosikymmenen uudempaa tuotantoa kuin edellinen. Larssonin kirjaa lukiessa tuli mieleen mies- ja naisdekkariestien erot, joista useimmat on takuulla huomattu jo ennen minua.

Kun miesdekkarit (puhutaan siis henkilöhahmoista) ovat yleensä yksinäisiä susia, naisdekkareilla on monesti ellei kotona poikaystävä, ainakin erinäisiä flirttivirityksiä. Miesdekkareiden intiimit ihmissuhteet ovat usein yhden yön vetäisyjä (tyyliin Vares) ja muutenkin heidän ystäväpiirinsä löytyy useimmiten kapakasta. Vakavat viritykset osoittautuvat femme fataleiksi a la Chandler, kun taas en muista naisdekkarin menneen kohtalokkaasti halpaan (sellaisiakin taatusti on). Naisdekkareilla taas kodin lisäksi myös muu perhe - sisarukset ja vanhemmat - ovat tärkeitä, ja näihin voi liittyä joitain syvällisiä traumoja. Miesdekkareilla on harvoin vanhempia, tai kuten Wallanderilla, tämä on joku, jonka luona vain käydään turisemassa ja juomassa viinaa.

Naisdekkarit asuvat usein isoissa kaupungeissa, mutta joutuvat palaamaan välillä pikkukaupunkeihin ja nuoruutensa maisemiin (esim. tässä tai joissain Lehtolaisen dekkareissa). Miesdekkari voi asua missä tahansa ja aina hän löytää vaikeuksia tai rikoksia. Miesdekkareiden rikokset ovat useimmiten järeämpiä kuin naisdekkareiden. Esim. tässä on kyse pikkukaupungin uskonlahkossa tapahtuneesta murhasta, kun eilisessä Wallanderissa oli kyse itsenäistyvän Latvian kohtalosta ja suunnasta. Naisdekkarit ovat muutenkin maanläheisempiä, mikä ei aina mieslukijaa jaksa sytyttää.

Niin, entä Aurinkomyrsky? Ei jäänyt paljoa mieleen, ei kirjasta eikä elokuvasta, verrattuna eiliseen Wallanderiin. Larsson teki kuitenkin tällä esikoiskirjallaan kansainvälisen läpimurron, mitä en olisi tekstin pohjalta arvannut. Elokuvassa oli mukana paljon tunnettuja ruotsalaisia näyttelijöitä aina osa-aika-wallander Krister Hendrikssonista lähtien. Murhatusta saarnamiehestä oli tehty melkein Kurt Cobainin tapainen hahmo elokuvassa, jollaiseksi en tätä kirjassa hahmottanut. Muuten sekä kirja että elokuva olivat kliinistä ruotsalaista ammattityötä.

Hundarna i Riga (1995)

Katsoin heti romaanin (ks. alla) perään siihen perustuvan elokuvan, jonka pääosassa on Rolf Lassgård. Mielenkiintoista oli tietenkin nähdä, miten romaani on saatu tiivistettyä alle kahteen tuntiin, miltä lopun aikojen neuvosto-Riia näyttää ja miten muutenkin varsin onnistunut romaani on muutettu elokuvaksi.

Onneksi elokuvan latvialaisista ei ole tehty ruotsinkielentaitoisia, joten kommunikointi on yhtä kömpelöä kuin kirjassa - jossa taas kielivaikeuksia ei ole sinänsä, koska kertoja voi kääntää halutessaan kaiken puhutun romaanin kielelle. Yksi latvialaisista oli kuitenkin tehty tanskantaitoiseksi, johtuen siitä, että elokuvassa on ollut mukana tanskalainen tuottaja! Tällainen on aika yleistä leffoissa, vaikka se voi tuntua muuten käsittämättömältä. Elokuva ei ole mikään megabudjetin pläjäys, mutta kasarivärit ja nuhjuisuus sopivat varsinkin Latviassa tapahtuviin kohtauksiin.

Elokuvan loppu ei saavuta samanlaista surumielistä tunnelmaa kuin kirja, ja kun loppuratkaisunkin nyt tiesi, niin se ei tuonut mitään uutta. Keskittyminen herpaantui muihin asioihin.

Henning Mankell: Riian verikoirat (1992)

Komisario Kurt Wallander on tullut minulle aluksi tutuksi uutena 13-osaisena keskinkertaisena ruotsalaisena elokuvasarjana, jonka jaksoja olen katsonut toisella silmällä. Pääosaa siinä esitti vähän hampaaton Krister Hendriksson eikä sarjakaan ensimmäistä osaa lukuunottamatta perustunut Mankkellin romaaneihin. Wallanderista on tehty aikaisemminkin elokuvia ja sarjoja, joissa päähenkilöä on esittänyt monien mielestä ainoa oikea elokuva-Wallander Rolf Lassgård. Menin nyt ensi kertaa alkulähteille ja luin Mankellin kirjan. Riian verikoirat on toinen Wallander-tarina.

Yleensä komisario työskentelee pienessä Ystadin kylässä, jonne sijoittuvat lukuisat rikokset ja murhat ovat jo syöneet koko sarjan uskottavuutta: miten paljon pieneen ruotsalaiskaupunkiin voikaan mahtua rikollisuutta, varsinkin kun siellä vaikuttaa myös kyseinen mestarietsivä? Villin lännen kaupungeissa roistot ymmärsivät kiertää kuuluisan lainvalvojan asuttaman kaupngin kaukaa, mutteivät näköjään Ruotsissa.

Riian verikoirien piristävyys tuleekin siitä, ettei se tapahdu kokonaan Ystadissa, vaan nimensä mukaisesti myös Latvian pääkaupungissa. Toinen kiinnostava asia on kirjan tapahtuma-aika, 1990-luvun alku, jolloin Neuvostoliitto on kaatumassa ja Baltian maat itsenäistymässä. Tänä sekavana aikana monenlaiset tahot yrittävät päästä hyötymään tilanteessa, jossa kaikki on auki.

Tähän soppaan Wallander joutuu, kun Ystadiin rantautuu mereltä kaksi ruumista. Riialainen poliisi tulee avuksi, mutta heti kun tämä palaa kotiin, hänet murhataan. Nyt Wallander puolestaan joutuu matkustamaan Riiaan. Kaikki ei ole tietenkään miltä ensin näyttää. Riian verikoirat on välillä lähes surumielistä, mutta vetävää tarinankerrontaa. Kirja on kirjoitettu sinä aikana, johon se sijoittuu, joten jälkiviisastelua ei esiinny. Myös komisario Wallander on kirjassa paljon vetävämpi hahmo kuin uusimmassa elokuvasarjassa. Hän rakastuu riialaispoliisin leskeen ja palaa pähkähullulle maanalaismatkalle Riiaan, jossa hänellä on vastassaan koko poliisivoima urkkijoineen.

Juho Juntunen: Paholaisen morsian (2007)

Voihan Juntunen, mnkä teki! Tatuointineuvoksen aiemmat piirretyt Vain muutaman donitsin tähden ja Nunnat, konnat ja donitsit ovat parasta mitä Suomessa on julkaistu. Ne ovat niitä yhden ruudun strippejä, joissa seikkailee muun muassa hellyttävä prätkäkerho Mc Tuska. Nyt prätkäjengiäkin on yritetty lyödä lihaksi tässä valokuva-albumissa, joka lupaa hyvää. Mukana luvataan olevan soundtrack-cd, alkuperäinen käsikirjoitus, poistettu kohtaus, kuvagalleria, tekijöiden kommentit jne. aivan kuin parhaimmissa deluxe dvd-julkaisuissa. Mutta nepä paljastavat, mistä tässä on ollut ns. oikeasti kyse: käsikirjoitus yli 100-sivuiseen albumiin on yhden sivun suttupaperi eikä muukaan ekstramateriaali ole sen kiinnostavampaa. Loppukiitoksissa kiitetään "kaikkia" Ville Valosta lähtien ja luvataan että "ensi kerralla aikataulut pannaan sopimaan".

Eli kyseessä piti olla vieläkin suurempi sisäpiirivitsi. Mukana ovat Jussi Lampi saatanana, Jouni Hynynen jeesuksena ja Tuomari Nurmio jumalana. Kuulostaako hauskalta? Jos kuulosti, niin Paholaisen morsiamen luettua enää ei. Sisäpiirivitseissä on se haitta, että ne harvoin naurattavat muita kuin sisäpiiriläisiä ja jättävät "muut" vaivautuneiksi. Hyvä sisäpiirivitsi sen sijaan naurattaa "kaikkia", koska he "tietävät", mikä "juttu" on. Kerron esimerkin hyvästä sisäpiirivitsistä, ja se on otettu aiemmasta Juntusen sarjakuvasta, joka on tässäkin mukana näytteenä: Saatana kertoo pikkupiruille, miten helvetti syntyi: "Eräänä päivänä Jouni Hynyselle selvisi, mitä Alko-nimisissä kaupoissa myytiin, ja..."

Valokuvasarjakuvissa näyttäisi tämän perusteella olevan se ongelma, että ne näyttävät liiaksi vanhoilta pornolehtien kuvasarjoilta. Varsinkin, jos naishahmot ovat kuin sekundaluokan strippiklubista vetäistyjä kuten tässä. Tuotantoarvojen pitäisi olla korkealla, että valokuvasarjiksesta saisi muunkin kuin kengännauhavideoiden näköisiä. Nyt ei ollut ja jälki on sen mukaista eli kökköä.

Juntunen ei ole tämän perusteella tarinan- vaan vitsinkertoja. Lisää mainioita yksiruutuisia!